11. toukokuuta 2012
Teksti: | Kuva: Pietari Hatanpää

Take away -salaatit kuultavat muovipusseissa. Kaupunki heräilee perjantain lounaskuhinaan. Täälläkin, lasiseinien keskellä.

Olen tullut päiväksi testaamaan, miten Kampin kauppakeskus toimii kaupunkilaisen olohuoneena, viiden euron päiväbudjetilla. Katetut korttelit kun haukkaavat yhä enemmän neliöitä, jotka ennen olivat avointa tilaa: aukioita ja katuja.

Suomen 80 kauppakeskuksesta yli puolet sijaitsee ydinkeskustoissa. Niillä on pelkästään liikealaa lähes 1,6 miljoonaa neliötä, ja määrä kasvaa nopeasti.

Kampissa pinta-alaa on kaikkiaan 135 000 neliömetriä. Vertailun vuoksi: Senaatintorilla on 11 300 neliötä. Kaupallisen ja julkisen tilan suhdetta ei Helsingissä ole laskettu. Kysymys herättää eri virastoissa hämmennystä.

Mutulla katutilan kutistumisen kuitenkin huomaa. Parhaillaan lasipeittoa saa uuden City-Centerin myötä Asematunnelia ja Aleksanterinkatua yhdistävä Saarisen piha. Samaan aikaan ”kauppakeskusten rooli yhdyskuntien sykkivinä sydäminä, ihmisten olohuoneina ja kohtaamispaikkoina on vahvistunut”, viestii Suomen kauppakeskusyhdistys nettisivuillaan.

Kaikkien mielestä se ei ole ihan niin ongelmatonta.

 

Kampissa kysymys kaupunkitilasta on saanut keltaiset, uurteiset kasvot. Yritän istua metron liukuportaita suojaavalle keramiikkateokselle, Gekolle, jota Kusi-igluksikin kutsutaan.

Kiiltävä pinta luistaa farkkujen alla, on nojattava selkä mutkalla. Alun perin Gekkoa ympäröivän suojakaiteen piti estää teoksella liukuminen. Kauppakeskus poisti sekä kaiteen että läheiset istuinpaadet, koska ne keräsivät teinejä ruuhkaksi asti.

Nyt teinejä hätistellään lattialta. Juridisesti kauppakeskus on harmaata aluetta.

Se on kaupallistunutta julkista tilaa. Sinne saa tulla kuka tahansa, kuten kaduille ja toreille. Sosiologi Pasi Mäenpää kirjoittaa Narkissos kaupungissa -väitöksessään, että nyky-Helsinkiä leimaa panoptismi: lasiseinäinen kaiken näkyvillä olo, tunne sisäänkäyntien poissaolosta.

Seuraan sivusilmällä itsekseen puhuvaa naista nuhjuisessa myssyssään. Omaisuus näyttäisi olevan kahdessa muovikassissa. Järjestyslain mukaan kauppakeskus saa poistattaa käytäviltään vain uhkaavat häiriköt ja räyhäjuopot. Nainen ei taida kriteerejä täyttää.

 

Minäkin asetun taloksi. Levitän laukun ja kangaskassini piknik-hengessä neljännen kerroksen keilahallin portaille.

Saan lukea rauhassa kirjaa. Mutta eipä tässä ole oikein kaupungin elämääkään, mitä seurailla. Alkuiltapäivästä yksittäisiä ihmisiä puikahtaa vaatekauppaan ja sieltä ulos.

Katutasossa se kohtaamisten kaupunki on. Metalliovisen wc-rivistön luona kohtaan kyltin. Maksamattomien asiakkaiden päästäminen koppiin on ehdottomasti kielletty ja aiheuttaa hälytyksen.

Liityn toisen kerroksen wc:llä norkoajiin. Täällä hätä on yhteinen, ja edellinen kävijä päästää seuraavan ovesta.

 

Keväällä Helsingin kaupunginvaltuusto kiihtyi pitkään sanailuun hengailusta. Valtuutettu Laura Kolbe (kesk) esitti Forumin kauppakeskukseen nuorten ja vanhusten istuskelualueita. Pontta ei hyväksytty.

Vastakkain kalahtivat näkemykset koko julkisessa tilassa oleskelun tarpeesta. Kolbe puhui kansalaisten eikaupallisesta viihtyvyydestä, kun taas Jussi Halla-aho (ps) kuvaili keskimääräistä ihmistä, joka menee töistä kotiin. Kaupungilla notkumista harrastavat hänen mukaansa ne, keiden sitä ei tarvitsisi tehdä.

Kaupunkiaktiivi Otso Kivekäs kirjoittaa blogissaan, että kun julkinen tila katetaan ostoskeskukseksi, kadun normaali elämä pyrkii väkisinkin siirtymään mukana.

Tai ainakin siirtyäkseen. Katto ja lasikäytävät eivät hävitä sitä kohtaamisten tarvetta, jonka vuoksi maaseudulla on päristelty mopoilla kylille.

 

On täälläkin kyllä tori, aukio pääovista sisään tultaessa. Tänään sitä hallitsee energiajuomamerkki, jonka lavalla mitellään tuijotuskisan MM-tittelistä. Juontaja Heikki Paasonen kannustaa toisiaan tapittavia Reettaa ja Jania. Kulautan kaupan kolmioleipää alas oranssilla maistiaisjuomalla, jota sponsoritytöt kaatavat muovipikareihin.

Siirryn Espoon bussien terminaaliin. Täällä iltapäivän ihmismassa on suurin. Vastaisikohan tämä puistoa?

Ihmiset pyyhältävät käytävää nopeasti, katse horisontissa tai puhelimissa. Ei tämä ole mikään kohtaamisten promenadi, penkitkin selät vastakkain. Muoviset istuimet taipuvat matkalaisten alla vain hetken.

Brittikirjailija Will Selfin mukaan kaupunkilainen on menettänyt otteen ympäristöstään. Urbaani tila paisuu suhteettomiksi läpikulkuväyliksi, kun väki istuu metrossa eikä kävele. Kävelystä on tullut poliittista: tilan haltuunottoa valtion ja yritysten edessä.

 

Kolmen maissa olen hahmottanut kokonaiskuvan penkeistä. Ruokakaupan edessä on muutama asiakaspöytä tuoleineen, joilla istuvat etenkin bussikuskit. Sitten ovat nämä terminaalin muovi-istuimet. Tavaratalon edessä on maksimissaan neljä henkeä mahduttava kivipaasi.

Siinä ovat katutason, vilkkaimman kaupunkiareenan, istuimet.

Ylemmistä kerroksista olen löytänyt yhteensä neljä penkkiä. Toisen kerroksen ikkunatasoilla istuu pari rouvaa syömässä jäätelöä. Teinikolmikko päivystää vapaita istumapaikkoja.

Mineraalimeikkien ja sähköyhtiön esittelijät pyydystävät ohikulkijoita. Luovin ohi kurkistamaan alas torille. Tuijotuskisa kerää jo ympärilleen uimarengasta muistuttavan ihmismassan.

Eivätkö nämä seisojat ole tiellä, jos teinien koivetkin?

 

Hengailua on puolustettu paitsi sen itseisarvolla, myös bisneslogiikalla: näyteikkunan edessä nuori kasvaa kuluttajaksi. Kauppakeskus tarvitsee tutkija Pasi Mäenpään sanoin ”katuseurallisen kehyksensä”: väen täyttämiä aukioita ja katuja. Kuluttaja kaipaa muita ihmisiä suuntautuakseen itseensä.

Politiikan tutkimuksessa julkisen tilan rapistumista on kritisoitu demokratian lamauttajana. Mäenpääkin näkee lasipeittoja saavat aukiot osana jatkumoa, Antiikin Kreikan agoroista asti. Ilman julkista tilaa länsimainen demokratia, kulttuuri ja tiede olisivat jääneet horrokseen.

Ranskalaisrunoilija Charles Baudelairen mukaan 1800-luvun modernin yhteiskunnan murroksia saattoi ymmärtää vain kaupunkia tarkkailemalla. Syntyi käsite flanöörista, päämäärättömästä suurkaupungin kulkijasta.

Juuri nyt on vaikea kuvitella aukiolle tooga-asuisia filosofeja tai modernia havainnoivia keikareita. Tuijotuskilpailijat ovat Paasosen mukaan jo ”mielenterveyden rajoilla”. Tarzanhuudoilla koetetaan herpauttaa vastustaja, kaiuttimista päälle pauhaa Adele.

Tämä on agora 2012.

 

Viideltä katutaso tulvii läpikulkijoita. Kuntosalin mainostajat pysäyttelevät heitä. Bussiterminaalin hulinassa istuu pokkaria lukeva nuori nainen. Hengaaja! Mutta Pirita odottaa töistä poikaystävää, joka jo saapuukin. Muita yleisöpenkkejä hän ei löytänyt.

Asiakaspaikkoja toki riittää. Jäätelökioskin tuolilla punanaamainen, rönttöfarkkuinen kadunmies kiskoo sipsejä ja katoaa ennen hätistelyä. Noin 80-vuotias muori taas on siirtänyt tuolin kauemmas kioskista ja istuu ylväästi ruskeassa kevättakissaan, selkä myyjiin päin. Hän odottelee poikaansa, muttei löytänyt penkkejä.

”Minä sitten otin tämän ja käänsin poispäin.” Kapinaa!

Ulkona Narinkkatorilla istutaan terassilla. Kysymys kaupunkitilasta ei katoa kesällä, vaan siirtyy ulos. Talvella jo älähdettiin kaupungin uusista, yhden hengen puistotuoleista. Ne nähtiin pötköttelyn vastaisina, vaikka käsinojineen niitä myös puolustettiin vanhusten ja liikuntaesteisten tuoleina.

 

Trikoisiin ja uimarenkaisiin sonnustautunut tyttölauma alkaa kontata Gekon ympäri. Luistelujoukkueen kastajaistempaus saa vartijoilta hyväksynnän.

Vieressä ”emäntää” odottava Eetu istuu kahden muovisen säilytyslaatikon päällä. Hän on kehittänyt ostoksista oman tuolin.

Juontaja kannustaa tuijotuskilpailijoita mölysauvalla.

Kartoitan löytämäni ilmaiset huvit. Tuijotuskisan, tietenkin. Kaupan juustomaistiaisia olen hakenut jo kahdesti. Konsolia voisi vielä hakata peliliikkeen ovella.

Ihmisiä voi katsella, jos löytää vapaan istumapaikan. Lueskella voi, jos pystyy keskittymään. Ehkä siihen kirjasto on kuitenkin osuvampi olohuone.

 

Koko ajatus julkisesta tilasta toreina tai kirjastoina on kuitenkin Pasi Mäenpään mukaan vanhentunut. Kauppakeskuksista on keskustoja haukatessaan tullut yhteiskunnan tärkein julkinen tila. Siksi näiden tilojen sisältöä pitäisi kehittää yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Voisi olla julkisia palveluja, vapaampaa aukioloa, valvonnan muutoksia.

Tänään olen nähnyt noin kymmenen eri vartijaa.

Kaikille yhteisenä paikkana kauppakeskus palaisi tutkijan mukaan juurilleen, kauppakujille ja toreille. Niitä keskusten bulevardit ja piazzat nytkin jäljittelevät nimillään.

Jatkossa käsitys julkisesta ja kaupallisesta tilasta saattaa murtua kokonaan. Kauppakeskus Ison Omenan asuntosiivistä kuljetaan yhdyskäytävää yksityiselle lääkäriasemalle. Ruotsalaisten vaateketjujen ja sushipisteen kanssa majailevat niin kirjasto kuin Kelakin.

Rajojen hämärtyminen vain lisää tarvetta huolehtia siitä, kuinka tasaarvoisesti kaduilta lohkottu tila kaupunkilaisia palvelee.

Puoli kahdeksalta tuijotuskisan voittaja on saanut 3 000 euron shekkinsä. Oma vitosen budjettini ylittyi jo vesipullon myötä.

Lavaa puretaan, energiajuoman sijasta aukiolla virtaavat taas ihmiset. Liityn massaan, läpikulkijoihin.