03. maaliskuuta 2012

Savu pöllähtää, kun hopeanhohtoisen Kulttuuriratikan ovet aukeavat. Tämä ei ole performanssi, vaan tulipalo. Tanssitaiteilija Sonya Lindfors ryhmineen katsoo, kun yleisö kapuaa ulos tupruttavasta ratikasta.

UrbanApa-festivaalin promoaminen jää toiseen kertaan. Mutta yksi oikosulusta pimahtava ratikka ei Lindforsia, 26, pysäytä.

Hän haluaa murtaa koko sen tavan, jolla taide näkyy kaupungilla.

”Me oltiin ihan hajalla, kun nuorille taiteilijoille ei vaan ollut esiintymispaikkoja. Nykytanssifestareiden johtajat edustavat edellistä sukupolvea”, sanoo Lindfors ja tömäyttää neonsinisen treenikassin luokan lattialle Teatterikorkeakoulussa.

 

”Me” viittaa Lindforsin ja Anniina Jääskeläisen monitaiteelliseen Murha-kollektiiviin. Vuonna 2010 kaksikko perusti UrbanApan. Tämänvuotinen festivaali sulautti katu- ja taidetanssia, performanssia ja musiikkia kuplivaksi keitokseksi Itäkeskuksen Stoassa.

Laajemmin UrbanApa on nuorten ammattilaisten urbaanin taiteen projekti, joka on jalkautunut jammailemaan niin itähelsinkiläisiin kouluihin kuin Ateneumiin. Niin on pakko tehdä, jottei taidetta – etenkin nykytanssia – arasteltaisi.

”Sanassa taide on jotain tosi pelottavaa. Itä-Helsingin yläasteilla olen tavannut paljon nuoria, jotka eivät ole ikinä käyneet teatterissa, saati katsomassa tanssia.”

UrbanApa ammentaa isolla kauhalla graffiti- ja tennariestetiikasta.

”Osa skideistä tuli viimeksi paikalle siksi, että räppäri Super Janne on cool. Sitten he näkivät vahingossa nykytanssia.”

Kimaltava fuusiofestari on Lindforsille väline taidekentän syvempään muutokseen. Sitä tehtävää varten hänen on pitänyt tuntea myös ulkopuolisuutta.

 

Naiset letittävät toistensa valtavia kampauksia. Keittiössä porisevat padat, aika virtaa. Päiväntasaajalla aurinko paistaa korkealta ja yö putoaa säkkinä.

Tuossa on mummo, tuolla vaari, tuolla osa serkuista. Kolmikerroksisessa talossa asuu kymmeniä sukulaisia.

Kamerun on 9-vuotiaalle helsinkiläisvieraalle outo maailma. Lindfors on syntynyt Kumpulassa ja asunut aina kahdestaan suomalaisen lääkäriäitinsä kanssa. Kamerunista kotoisin oleva lääkäri-isä asuu Espoossa, samoin neljä nuorempaa sisarpuolta.

”Mulla on ollut outo suhde mun afrikkalaiseen taustaan. Varsinkin teininä etäännytin itseni siitä, koin olevani tosi suomalainen.”

Nykyään Lindfors viestii Kamerunin serkkujen kanssa Facebookissa. Ensi vuonna hän aikoo puida tanssiteoksella juuriaan Afrikassa ja maahanmuuttajien poissaoloa Suomen taidekentältä.

”Rasistiset keskustelut tuntuvat absurdeilta, koska täällä on edelleen niin vähän ulkomaalaisia. Olen aina ollut luokkani ainut tummaihoinen.”

Lindfors arvelee tulleensa elämänvaiheeseen, jossa identiteettiään väistämättä alkaa tutkia. Aiemmin tanssi oli enemmän tekemistä kuin ajattelemista.

 

Pinkki tyllihame havisee, kun 10-vuotias Lindfors pinkoo kirkuen ympäri salia. Muut tytöt katsovat hievahtamatta paikoiltaan, tankojen vieressä. Tanssiopiston opettaja poistaa Lindforsin balettitunnilta – taas.

”Mulla oli lapsena aina vaatteet rikki. Leikin poikien kanssa, kiipeilin katoilla ja puissa.”

Nelivuotiaana Lindfors aloitti lastentanssin. Kotona tanssilta oli vaikea välttyä, kun äiti hytkyi salsan ja afrikkalaisten rytmien tahtiin.

Lindfors uskoo tanssivansa myös matkustelun vaikutuksesta. Äiti ja tytär kiersivät milloin Aasiaa, milloin Yhdysvaltoja, asuivatkin hetken Barbadoksella. Guineassakin äiti vei Lindforsin tanssikurssille.

Lindfors taipui vähitellen myöntämään, että haluaa harrastaa samaa lajia kuin äitinsä. Teininä hän kanavoi sekoiluenergiansa jazz-tanssiin ja steppiin.

Ranskalais-suomalaisen koulun teinipiirit Lindfors koki muutenkin vähän vieraiksi.

”Koulu oli tosi normatiivinen. Siellä oli ylempää keskiluokkaa. Ajattelin, että meidän perhe on tosi erikoinen.”

Lindfors lipui vuosia kaveripiirien välillä. Kaikki muuttui Kallion ilmaisutaidon lukiossa.

”Yhtäkkiä en ollut outo. Se oli mahtavaa.”

 

Lukiolaisena Lindfors muutti omilleen Herttoniemeen. Hän perusti katutanssiryhmä Exhalen ja alkoi tienata tanssijana esimerkiksi Svenska Teaternin musikaaleissa. Yhä useampana iltana hän istui teatteri- ja tanssiesitysten katsomoissa.

Lindfors löysi tanssin taiteena.

Pian hän heittäytyi käskystä Matti Nykänen -improvisaatioon Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Sitä seuranneisiin kuuteen vuoteen on mahtunut tohjoutuneita jalkoja, seitsemän treenitunnin päiviä ja itsensä etsimistä niin tanssijana kuin taiteilijana.

Kursseilla treenattiin monipuolisesti, mutta hiphopia tai housea ei tunnustettu taiteeksi.

”Kandivaiheessa koin, että olin väärän tyylinen.”

Maisterivaiheessa Lindfors suuntautui koreografiksi. Hän hytkyy innosta puhuessaan huhtikuussa ensi-iltansa saavasta opinnäytetyöstään. Tunnin pituinen tanssiteos Quest! on etsiskely siitä, mitä tanssi Lindforsin käsissä voi olla. Kahdeksan hengen työryhmä on kokeillut kaikkea dancehallista improvisaatioon ja näyttämötaisteluun.

Lindfors kehuu Teatterikorkeakoulun oppeja: on koreografian historiaa, taidefilosofiaa, kehonkäsitystä. Lukujärjestykset ovat kuitenkin armottoman jäykkiä, ja sama vaiva jäytää Lindforsin mukaan koko Suomen taidekentän luovuutta.

”Suomessa tehdään paljon puolivillaista taidetta. Ei uskalleta olla radikaaleja, koska saatetaan suututtaa joku apurahataho.”

Lindforsin mielestä on virhe tukea taidetta vain pätkittäin. Tanssitaiteilija joutuu turvaamaan ruokarahat tanssiliikunnan opettamisella.

Toiseksi isot kulttuuri-instituutiot ovat Lindforsin mukaan ”järjettömän byrokraattisia”.  Jo rahapulan vuoksi taiteen tekemisen rakenteita on Lindforsin mukaan kevennettävä roimasti. Se tarkoittaa nopeammin syntyviä teoksia, uusissa tiloissa, pienemmillä budjeteilla ja joustavilla ryhmillä.

”Kaupungin pitäisi antaa tyhjillään olevat tilat taiteilijoiden käyttöön. ”

UrbanApa-tiimi kieltäytyy käyttämästä apurahoja vuokrien maksamiseen ja tekee vain projekteja, joissa yhteistyökumppani tarjoaa tilat ilmaiseksi. Muuten mennään kadulle.

UrbanApan joulukalenterissa freestyle-battlet vietiin metroon. Netissä tempaus kirvoitti nurinaakin.

”Jos ihmiset ärsyyntyvät, joku kipupiste erilaisuuden sietämisessä on löytynyt”, Lindfors sanoo.

Hänen unelmassaan helsinkiläinen yllättyisi arjen kulttuurista. Olisi teatteria baarissa, indie-keikka kahvilassa. Jos nykytanssiin törmäisi kauppamatkalla, sen vaikea maine ehkä karisisi. Eivät kaikki teokset ole kolmetuntista monologia alasti kieriskeltynä.

Lindfors ryöpyttää myös taiteilijakuntaa itseään.

”Tähän asti on ollut vähemmän arvostettua mennä tanssimaan kouluihin tai vanhusten luo sairaaloihin. Meidän pitää ajatella kokonaan uusiksi, mitä taiteilijuus tarkoittaa.”

 

Lindfors retkottaa selällään X-asennossa. Neonväriset lenkkarit hohtavat hämärässä. Samassa Lindfors räjähtää liikkeeseen. Hän potkii itsensä selkäliukuun, ui ilmassa, taittuu linkkuveitsenä. Kumiset kengänpohjat kitisyttävät lavaa. Moukaroiva dubstepin basso tärisyttää katsomon rakenteita.

Vain hetkeä aiemmin Lindfors on kiipeillyt penkkirivien yli neuvomassa UrbanApa-tiimiä: ”Heti tunnari! Ei tämä!”, ”Chike, sun pää ei ole parrasvaloissa!”. Popping-tanssijoiden sähköiskumaiset liikkeet saavat hänet ulvahtelemaan: ”Vuuuu!”

Festivaalin aikaan Lindfors ideoi, käsikirjoittaa, kuvaa ja leikkaa, printtaa, koordinoi, rakentaa ja esiintyy. Aamujogurtilla alkanut päivä venyy aamukahteen, kun Lindfors editoi festivaalivideota ohjattuaan tanssitunteja iltakymmeneen.

Eikä tekeminen festivaaliin lopu. Opinnäytetyön jälkeen Lindfors lentää Barcelonaan tanssikongressiin ja sieltä Senegalin tanssikulttuuriin tutustumaan. Lindfors haluaisi laajentaa UrbanApaa kansainväliseen yhteistyöhön.

Joskus Lindfors ei ehdi nähdä kavereitaan viikkoihin.

”Kun kela lähtee pyörimään päässä, on vaikea rauhoittua. Ihmiset saattavat ottaa sen henkilökohtaisesti ja loukkaantua.”

Taidekoulussa Lindfors on kyseenalaistanut uhrauksiaan päivittäin.

”Koko ajan joutuu olemaan epävarmuutensa kanssa. Kenelle tämä on tärkeää? Miksi vietän tuntikausia salissa tehden näin?”, Lindfors sanoo ja polkee jalkoja pyörittäen päätään.

”Välillä tuntuu absurdilta olla ihan romuna jostain teoksesta. Tulee mieleen, että hetkinen, tämähän on vaan tanssia.”

Silti tanssi on Lindforsille kuin yksi raaja. Volyymi nousee, kun hän puhuu työmatkojen ”himmeistä inspiksistä” ja ”uudesta inputista”.

Sitten ovat yksittäiset hetket, jotka tekevät työstä merkityksellistä. Muutaman vuoden takaisessa Ainon kanssa– sooloteoksessaan Lindfors pohti itseään suomalaisena naisena, vaaleassa peruukissa ja Elovena-sanastoa maistellen. Ystäviä itketti.

”He sanoivat, etteivät olleet ikinä nähneet minusta sitä puolta.”

Lindfors jaksaa raivata tietä, koska tanssi voi olla ihmiselle keino selvitä. Kun vanhempien riitely tai oma tausta on vaivannut, Lindfors on sitonut treenikengät jalkaan.

”Harvoin aikuinen voi olla kehonsa kanssa niin vapaasti kuin tanssissa. Ei himassakaan kieritä lattialla.”

Monelle raikkaalle hankkeelle voi käydä vielä kulttuuriratikat, mutta Lindfors kieltäytyy valittamasta. Suomessa kansanedustajankin puheille pääsee noin vain.

”Mun on pakko olla rohkea. Se, että mä sanon suoraan, on vienyt UrbanApaa eteenpäin.”

 

KUKA

Tanssitaiteilija Sonya Lindfors, 26, on UrbanApa-festivaalin perustaja ja Murha-kollektiivin perustajajäsen. Hän tekee lopputyötään koreografin maisteriohjelmassa Teatterikorkeakoulussa. Lindfors laatii koreografioita teattereille, viimeksi Teatteri Takomon  Paratiisiin . Hän ohjaa myös tunteja Tradición Viva – ja Studio High Heels -tanssikouluissa. Lindfors rentoutuu lukemalla pokkareita, käymällä hierojalla ja kävelemällä Herttoniemen rannassa.

 

Himottaa Kuukauden reissu Nykin sykkeeseen: tanssitreeniä, esityksiä, shoppailua ja hikisiä klubi-iltoja.

Kaduttaa Monet, monet vastaamattomat puhelut. Sori kaverit, mä oon treeneissä!

Kyrpii Ikuinen kolotus kehossa. Tanssija ei tervettä päivää näe.

 

Sanat Veera Jussila, kuva Pekka Niittyvirta