06. maaliskuuta 2012
Teksti:

Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykki kertoo kolmella kuvalla vaikuttavan tarinan: Väinämöinen näkee Ainon, ihastuu ja ryhtyy tavoittelemaan neitoa. Ainoa ei vanhan tietäjän jahtaus lämmitä – päinvastoin. Ahdingossa nuori nainen päättää hukuttautua.

Tarina piinalliseksi muuttuvasta kiinnostuksen osoittamisesta toistuu tänäkin päivänä populaarikulttuurissa. Eminem avautuu ihailijastaan kappaleessa Stan ja  jopa miesten mies Clint Eastwood vajoaa ei-toivotun rakkauden terrorin syövereihin elokuvassa Yön painajainen.

Nyt epätoivoisiin tekoihin johtavalla ihailulla on nimi: vainoaminen. Se on toistuvaa häirintää, jonka voidaan katsoa ymmärrettävistä syistä herättävän vainotussa pelkoa. Sillä ei ole väliä, montako kertaa tai kuinka häiritsee. Teko ja sen seuraukset riittävät määrittelemään vainon.

Vainoamistapoja on monia. Yleisimpiä ovat sähköpostilla ja tekstiviesteillä häiritseminen, kodin tai työpaikan lähellä oleilu, internetissä seuraaminen, kontaktin ottaminen vainotun ystäväpiiriin, puhelinsoitot, lahjojen ja kirjeiden lähettely.

Yksittäisenä tekona vainoaminen vaikuttaa harmittomalta. Sen seu-raukset ovat kuitenkin vakavat. Moni kokee suurta epätoivoa ja elämänhallinnan menetystä. Itsemurhan harkitseminen ei ole tavatonta.

Suomessa vainoamisen kriminalisoimista käsitellään parhaillaan eduskunnassa. Vielä 90-luvun taitteesta vainoamista ei tunnettu rikosnimikkellään yleisesti. Globaalissa pop-kulttuurissa stalkkaus oli sen sijaan jo vahva ilmiö. Alicia Silverstonen tähdittämästä The Crushista Vaaralliseen suhteeseen, Blondien One Way or Anotherista Whitney Houstoniin ja Bodyguardiin: vainoaminen on pesiytynyt pop-kulttuurin vakioaiheeksi.

 

Vainoamisen kuvaukset perustuivat toisinaan todellisiin kokemuksiin. Michael Jackson kirjoitti Billie Jeanin perustuen kirjeisiin, joita hän sai 80-luvun alussa naisfanilta. Fani väitti kirjeissä synnyttäneensä Jacksonille lapsen. Laulajan kerrotaan kärsineen massiivisen häirinnän seurauksena masennuksesta ja painajaisista.

Billy Jeanin ei mielletä kertovan vainoamisesta. Sen sijaan siitä on tullut tanssilattioiden vakiohitti, osa parinmetsästyksen soundtrackia. Vainoamisesta kertovat populaarikulttuurin teokset ovatkin usein räikeästi toisintulkittuja. Varsinainen stalkkeri-anthem, The Police -yhtyeen Every Breath You Take, on suosittu häälaulu.

Räikeitä ovat myös vainoamiseen liittyvät väärinkäsitykset, joita populaarikulttuurin kuvasto mielikuvissa ruokkii. Yksi suurimpia ilmiöön liittyviä harhaluuloja on romantiikan liittäminen osaksi vainoamista. Vahvana elää myös uskomus, että vai-noaminen on vain eroavien pariskuntien ongelma.

Amerikkalaistutkijat Nicole E. Rader ja Gayle M. Rhineberger-Dunn ovat tutkineet vainon uhrien esityksiä televisiosarjoissa CSI, Kova laki ja Ilman johtolankaa. Uhrit esitettiin sarjoissa melkein poikkeuksetta vaaleiksi, noin 20-vuotiaiksi sinkkunaisiksi. Yleisimmin vainoaja oli mies.

Mielikuva vainoamisesta nuorten, viehättävien ja seksuaalisesti aktiivisten naisten ongelmana on omiaan asettamaan vainotut epäsuotuisaan valoon myös todellisessa elämässä.  Vaikuttaa siltä, kuin vainoaminen olisi tekijän kannalta ”ymmärrettävää” ja osittain vainotun ”oma vika”. Tällaiset populaarikulttuurissa ylläpidetyt myytit ovat kaukana vainoamisen arkipäivästä.

Pop-kulttuurin kuvasto on osaltaan vaikuttanut siihen, että vaino leimataan usein pinnalliseksi ja siten harmittomaksi ilmiöksi. Kevytkenkäisten naisten lisäksi vainoajien ajatellaan piinaavan vain muutenkin vähän paranoideja supertähtiä. Vainoamisen esittäminen glamour-elämän kääntöpuolena on omiaan tekemään vainoamisen uhrien kärsimyksistä epätosia ja naurettavia.

Mielikuvia vainomisesta kermaperse-rikoksena pitävät yllä erityisesti saippuasarjat. Kauniissa ja rohkeissa ja Gossip Girlissä stalkkauksella on skandaaliarvoa – se on rikoksena likainen ja jotakin tuhmaa paljastava. Juonenkäänteet toisaalta tuovat ilmiötä esiin, mutta toisaalta vievät vainoamiselta uskottavuutta suuren yleisön silmissä.

Todenmukaisiakin kuvauksia onneksi löytyy. Harvinainen poikkeus on Ian McEwanin romaani Ikuinen rakkaus (1998) sekä siitä tehty samanniminen elokuva (2004). Rhys Ifansin näyttelemä Jed törmää sattumalta Daniel Craigin Joe-hahmoon. Muuta ei tarvita. Jed seuraa Joeta töihin ja kotiin, oleskelee sopivissa paikoissa tavatakseen hänet ”sattumalta”, soittelee ja jättää viestejä vastaajaan. Joe tekee vainottuna klassiset virheet: hän on aluksi ystävällinen, yrittää puhua Jedille järkeä ja menettää sitten täysin kontrollinsa. Lopulta Jedin elämä romahtaa.

Vainoamista tutkineet Paul E. Mullen, Michel Pathé ja Rosemary Purcell toteavat, että stalkkauskuvauksia löytyy jo Dante Alighierin runoista 1300-luvulta. Dante kohtasi rakastettunsa Beatricen vain kaksi kertaa: ensi kohtaamisella Beatrice oli lapsi ja toisella varattu nainen. Dante jaksoi silti ajatella rakastettuaan koko elämänsä ajan ja toivoa rakkaudelleen vastakaikua. Hän kirjoitti Beatricesta ja Beatricelle lakkaamatta.

Danten ajoista vainoamisen välineistö on mullistunut. Sopii miettiä, olisiko Dante tyytynyt pelkkään kynään ja paperiin, jos hänen käytössään olisi ollut iPhone. Kuinka intensiivistä seuraaminen olisi ollut, jos Beatricelta olisi löytynyt Facebook-tili, LinkedIn-profiili, Skype ja Spotify?

Nykyaikaisessa Aino-triptyykissä Väinämöinen lähettäisi ihastukselleen ehkä tekstiviestin, sitten toisen. Lopulta Aino hukkuisi viestien tulvaan.

 

Sanat Sini Mononen, kuva Otto Donner