Viime kesänä näin Torontossa nerokkaan pienen näytelmän. Window on Toronto -esityksessä yleisö pääsi seuraamaan kaupunkia snägärinpitäjän näkökulmasta. Kioskin luukulle ryntäilivät slapstick-tyyliin kitaransa hävittänyt muusikko, ystävää etsivä korealainen maahanmuuttaja, vanhoja aikoja kaipaileva alzheimer-potilas ja flirttaileva sauerkraut-tyttö.
Kotimatkalla näin nakkikioskiesityksen hengessä absurdeja hahmoja kaikkialla: leuhka raitiovaunukuski, shamaanilta näyttävä uiguuri, masentunut jakkupukutäti. Kaupunki oli täynnä tyyppejä, joilla oli oma ainutlaatuisen outo luonteensa.
Sama tapahtui, kun luin kansikuvamallimme Turkka Hautalan novellikokoelman Kansalliskirja. Ympäristöstä alkoi erottua jotain aiemmin näkymätöntä. Näin veikkauspisteen kenomiehet ja kinkkua pakastavat Tainat. Näin maaliskuisen Helsingin niin kuin Kansalliskirja Suomen: hienostelematta mutta hellästi. Kuulin Alepan kassalla, kun nousuhumalainen väänsi sanamuunnosta. Pallikiristys, killipäristys, kallipiristys.
Aina välillä sitä jumiutuu uskomaan, että oma tapa katsoa maailmaa on paras ja oikea. Krooniselle kuvakulman kapenemiselle ei ole parempaa lääkettä kuin kirja, koska se pakottaa kuvittelemaan asiat toisen silmin. Siksi uskaliammat kirjoittavat manifesteihin, että kirja muuttaa maailmaa.
Parhaimmat lukukokemukset jysäyttävät rillit pois silmiltä. Useimmiten lukeminen muistuttaa optikolla käyntiä. Elämä jatkuu, kaupasta kannetaan leikkeleitä ja kuntopyörää poljetaan kuten ennenkin. Mutta silmillä on paksummat linssit ja näkökenttä laajempi.
Verna Kuutti
