21. maaliskuuta 2012
Teksti:

Kun lähiönuoruudesta puhutaan, kuulostetaan Monty Pythonin klassikkosketsiltä:

”Meille ostettiin lapsena teräskärkiset maiharit, koska koulutiellä oli niin paljon käytettyjä neuloja, ja kaikilla narkkareilla oli aids.”

”Toi on pientä! Me jouduttiin kulkemaan koko laman ajan kouluun ikkunasta, kun joku vesikauhuinen spurgu oli kuollut tuulikaappiin, eikä kunnalla ollut varaa lähettää ketään siirtämään sitä pois.”

Itälähiöihin parveilevat vauraat uudisasukkaat taas kuulostavat tältä Hesarissa hiljattain julkaistulta mielipidetekstiltä:

”Olen idässä katsonut välkehtivää merta, istuskellut kuumalla hiekalla banaania syöden, hiljentynyt nuppunsa aukaisevien omenankukkien kauneudesta ja tuntenut sireenien [sic] tuoksun.”

”Itäisessä ruokakaupassani tuoreet viikunat, ananaskirsikat ja karambolat ovat saaneet kylpeä ihailuni loisteessa. Olen valinnut puhtaalta ja raikkaalta lihatiskiltä aitoa pihvikarjan lapaa sunnuntailounasta varten.”

 

Valokuvataiteen museon näyttely Itä-länsi-battle asettaa vastakkain ammattikuvaajien Itä- ja Länsi-Helsingissä ottamia kuvia. Erot ovat liioiteltuja, kuten lähiöistä kertovat tarinat aina. ”Todellista” Itä-Helsinkiä etsineet, lähiöräpistä inspiroituneet valokuvaajat myöntävät joutuneensa kurkkaamaan kymmeniin kämppiin ennen kuin löysivät sen, joka oli riittävän sotkuinen kelvatakseen kuviin. Se on tietenkin vähän epärehellistä.

Näyttely suututti väljien ranta-asuntojensa jälleenmyyntiarvosta huolestuneet uudisasukkaat. Heille Itä-Helsingin maine on arka asia. He ovat valmiita teeskentelemään näkymättömiin vaikka tsiljoona sekakäyttäjää ja leipäjonoa päästäkseen kertomaan ehyttä tarinaa auringonpaisteen ja notkuvien hedelmätiskien uusporvarillisesta Itä-Helsingistä. Sekin on vähän epärehellistä.

 

Näyttelyn herättämä keskustelu on ollut sikäli hauskaa, että siitä selviää, etteivät lähiöiden vauraat uudisasukkaat oikeasti ymmärrä, miksi alkuasukkaat liioittelevat elämänsä kurjuutta. Siksi näyttely kirvoitti uusvuosaarelaisilta mielipidekirjoituksia, joissa yritettiin juurta jaksaen perustella kaiken maailman lähiörotille, miten olisi mukavampaa, jos kaikki nyt vain lopettaisivat lähiökurjuuden paisuttelun.

Kuulkaas nyt. Kurjuuden liioittelu on juoni, jolla porvarit yritetään pitää poissa naapurustosta.

”Täällä on rumaa ja puukotuksia, älkää ihmeessä muuttako tänne”, lähiöräppärit viestivät ulkomaailmalle – ja käyvät samalla torjuntataistelua nousevia vuokria vastaan.

Jos Itä-Helsingin maine paranisi yhtään nykyisestä, alueelle saapuisi entistä ostovoimaisempaa väkeä. Se näkyisi kaupoissa paitsi laajenevana valikoimana, myös korkeampina hintoina. Metroase-mien seudut muutettaisiin ”viihtyisämmiksi”, siis tuopin hinta nousisi, ja kaupunki myisi vuokra-asuntojaan pois. Pian kirpparivaatteet eivät enää olisi idän normi, vaan sellainen poikkeus, jonka takia voi saada koulun pihalla turpaan. Minä ymmärrän, miksi se ei ole monelle tervetullut tulevaisuus. Suojellaan siis itää: puhutaan siitä pahaa.

 

Hanna Nikkanen