27. marraskuuta 2011
Teksti:

Avasin juuri tilin Suupohjan osuuspankissa ja erosin Facebookin Homotanssit-ryhmästä. Nämä asiat liittyvät Björn Wahlroosin kautta toisiinsa.

Entinen pankkini Nordea osti hiljattain toimitusjohtajalleen 2,5 miljoonan asunnon Tukholman keskustasta. Samaan aikaan pankki irtisanoo 2000 työntekijää. Kun ruotsalaistoimittaja kysyi asiasta Nordean hallituksen puheenjohtajalta Björn Wahlroosilta, tämä vastasi – käännän nyt kouluruotsillani vapaasti – ”haista vittu, köyhä”. Se suututti ensin ruotsalaiset ja sitten minut.

Muualla maailmassa finanssikriisi on jo opettanut liike-elämän wahlroosit pitämään suuta soukemmalla, kun heiltä kysytään yritysjohdon jättibonuksista ja samanaikaisista irtisanomisista. Liika röyhkeys ei ole vain moraalinen riski, vaan myös taloudellinen: asiakkaat ja media etsivät kriisille syntipukkeja, ja siihen rooliin joutuminen voi käydä yritykselle kalliiksi.

Wahlroos ei sitä pelkää. Suomessa hän on aina saanut rauhassa näyttää keskaria kansalle, ja me vastaamme kutsumalla häntä leppoisasti Nalleksi ja lupaamalla pelastaa hänen pankkinsa yhteisen kassamme varoilla. Vasta kun Ruotsin kokoomuslainen valtiovarainministeri vihjaa, että Wahlroos on moukka, me hoksaamme, että niinhän se taitaa olla. Sitten annamme anteeksi.

Kerran, kun olin käymässä eteläisen Afrikan piskuisessa Swazimaassa, tuli puheeksi juuri anteeksianto.

”Se on kristillinen hyve, mutta rajansa vanhurskaudellakin”, sanoi pikkukaupungin naisjärjestöjehu. Häntä turhauttivat naiset, joille anteeksianto oli muuttunut masokistiseksi kilvoitteluksi. Mitä röyhkeämmin aviomies törkeili, sen auliimmin vaimo antoi anteeksi, koska sillä sai hurskauspisteitä muiden naisten silmissä.

Naiset eivät jakaneet yhtä hövelisti anteeksiantoa kanssasisarilleen, eivät lapsilleen, eivät itselleen. Miehille sitä riitti aina: aina heikommilta vahvemmille.

Ongelma ei ollut vain filosofinen, vaan hyvin konkreettinen. Miesten röyhkeily levitti kaupungissa HI-virusta. Anteeksiantajat tiesivät satuttavansa itseään, mutta jatkoivat silti.

Harva meistä jakaa Björn Wahlroosin ääri-ideologian, johon kuuluu usko puhtaan rationaaliseen markkinatotalitarismiin ja ylenkatse demokratiaa kohtaan. Useimpia meistä tuo ideologia vahingoittaa. Silti meistä tuntuu luontevalta, jopa hurmaavalta, että Wahlroos käyttää laajaa valtaa yhteiskunnassamme, ja kaiken me annamme hänelle anteeksi.

Sen sijaan anteeksiantoamme ei saa lietolaisnainen, joka tyhmyyttään paljasti vammaisfobiansa televisiossa, tai Facebookissa möläytellyt perussuomalaisten tamperelainen varavaltuutettu, tai se toinen, joka ei homopeloltaan suostu menemään linnan juhliin. Heille on helppo vihoitella, koska heitä me emme katso yläviistoon.

Ja mikä helpottavinta, Facebookissa lähes päivittäin toistuva massatuohtumus antaa meille muuta ajateltavaa sillä aikaa, kun talousjärjestelmä ympärillämme natisee liitoksissaan – ja Wahlroosin aatetoverit päättävät siitä, mitä sen jälkeen tulee.

 

Hanna Nikkanen