14. marraskuuta 2011
Teksti:

Viimeisen 15 vuoden aikana Suomessa on järjestetty satoja tilaisuuksia vasemmiston kriisistä. Tilaisuudet etenevät samalla kaavalla: ensiksi esitellään hyvinvointivaltion alasajoa ja sen jälkeen todetaan, että se ei enää kiinnosta ketään. Loppuaika houraillaan torvisoittokunnista ja marssirivistöistä. Muutama epäsiististi pukeutunut nuorukainen korostaa vastakkainasettelun ja luokkataistelun merkitystä. Nyökytellään, kalvot saatavilla netistä ja iltaklubilla tarjolla konemusiikkia.

Vasemmiston junnaavan kriisikeskustelun ongelma on sen omassa historiankirjoituksessa. Vasemmistolaiset hellivät ajatusta, jonka mukaan vasemmiston menestys on perustunut joukkovoimaan: mielenosoituksiin, suurten luokkapuolueiden vaalivoittoihin ja lakkoihin. Nostalgikot luottavat perinteisen hyvinvointivaltiopolitiikan tuottavan kannatusta. Sosiaalikeskusväki taas uskoo perustulovaatimusten marssittavan työttömien sosiologien pataljoonat Hakaniemeen.

Vasemmisto on tullut riippuvaiseksi joukkovoimatarinastaan. Se on saanut vasemmistolaiset uskomaan, että vasemmistolla ja kansalaisten todellisilla haluilla ja mielipiteillä on jonkinlainen kohtalonyhteys. Tämä on tehnyt vasemmistolaisuudesta Ylevämmän ja Moraalisemman poliittisen kannan kuin mistään muusta ideologiasta.

joukkovoimatarinassa on kuitenkin yksi ongelma: se ei ole totta. Esimerkiksi Pekka Kuusen luonnostelemat laajat hyvinvointivaltioreformit perustuivat Gunnar Myrdalin ja John Maynard Keynesin kasvu- ja suhdanneteorioihin. Samanlaisia uudistuksia toteutettiin 60-luvulla muuallakin –  vasemmiston kulloisestakin kannatuksesta riippumatta. Vasemmiston voima perustuikin sen kykyyn kertoa, miksi sen vaatimukset ovat myös taloudellisesti mielekkäitä tai jopa välttämättömiä. Vasemmiston ei tuolloin tarvinnut voittaa jokaisia vaaleja, todellisuus oli sen puolella.

1980-luvulta alkaen vasemmisto on hävinnyt kaikki debatit, jotka ovat edes sivunneet talouspolitiikkaa. Se on yrittänyt perustella vaatimuksiaan moraalipuheella ja erilaisten arvogallupien tuloksilla. Valtiovarainministeriön kestävyysvajelaskelmia on kuitenkin hyödytöntä kritisoida moraalittomiksi, jos toinen osapuoli sanoo niiden olevan totta.

Vasemmisto ei tarvitse isompia demoja tai suurempia kannatusprosentteja. Se tarvitsee parempia argumentteja.

 

Lauri Holappa