Kirjatkin pukeutuvat Pradaan

T:Teksti:

Elokuvista tuttu tuotesijoittelu hivuttautuu kirjallisuuteen. Aika falskia, sanoo kustannustoimittaja Antti Arnkil. Raha kelpaisi, sanoo kirjailija Tuomas Vimma.

”Kyllä se mun mielestä vähentäisi kirjailijan uskottavuutta”, sanoo Otavan kustannustoimittaja Antti Arnkil.

”Että antaa ulkoisten tekijöiden ohjata luomistyötä.”

Kysymys oli tämä: mitä jos kirjailija mainitsisi teoksessaan tuotemerkin rahallista korvausta vastaan?

Yhdysvaltalaiset Sean Stewart ja Jordan Weisman ujuttivat Cathy`s Book -nuortenkirjaansa (2006) CoverGirl-sarjan meikkejä saadakseen mainostilaa teinitytöille räätälöidyltä nettisivulta. Meikkimainokset pääsivät myös kirjan suomennokseen. Pokkariversiosta maininnat päätettiin poistaa.

Brittiläinen, asemansa yli 20 teoksella vakiinnuttanut Fay Weldon puolestaan kohautti jo vuonna 2001 romaanillaan Bulgari Connection. Koruvalmistaja Bulgari maksoi Weldonille 18 000 puntaa, jotta tämä mainitsisi yrityksen nimen teoksessa vähintään 12 kertaa. Korupulju kipusi lopulta romaanin nimeen asti.

Tuotesijoittelu eli product placement on tullut tunnetuksi lähinnä Hollywood-elokuvista: kun Michael Bay vilauttelee elokuvassaan Coca Colan logoa, budjettikirstussa kilahtaa. Ja kas, helikopterit räjähtelevät hieman hienommin. Mutta 2000-luvulla myös kirjallisuudessa on alkanut vilistä tuotteita – ainakin rapakon takana.

Seuraavaksi kustantajat miettivät sähkökirjan tulevaisuutta sponsoroinnin kannalta.

Päähenkilö voisi esimerkiksi ajaa 10 000:ssä ensin ladatussa kirjassa Audilla, minkä jälkeen auto vaihtuu Mersuksi uuden mainostajan mukaan.

Runoilija ja Parnasson toimittaja Karri Kokko epäilee, että kirjoissa oli tuotesijoittelua jo 1980-luvulla. Hän muistaa kääntäneensä tuolloin James Bond -romaania, kun kustantaja pyysi kesken työn vaihtamaan rekassa vilahtavan virvoitusjuomamerkin toiseen. ”Sponsori taisi vaihtua kesken kirjan valmistumisen”, Kokko naurahtaa.

Nykymuodossaan tuotesijoittelu tuli kirjallisuuteen 1990-luvun lopussa, ainakin jos uskotaan brittikirjailija Bill Fitzhugh`ta. Guardianin artikkelissa kirjailija kertoo huonoista kokemuksistaan toisen romaaninsa markkinoinnissa. Koska kolmas teos Cross Dressing ironisoi mainosalaa, Fitzhugh piti hyvänä läppänä, että kirjasta tulisi ”ensimmäinen tuotesijoittelua sisältävä teos”. Rahaa Fitzhugh ei halunnut – vain julkisuutta.

Sitä myös tuli. Britanniassa hänestä alettiin puhua ”kirjallisuuden pilanneena kirjailijana”.

Aihe on siis herkkä. Vaikka elokuvissa vain räikeimmät tuotesijoittelut keräävät mediahuomiota, kirjallisuudessa jokainen tapaus nousee otsikoihin. Kirja on pyhä, ja jos kirjailija flirttailee kapitalististen rakenteiden kanssa, näpeille tulee varmasti.

Entä Suomessa? Sijoitellaanko tuotteita kirjoihin, liikkuuko raha?

”Mun käsittääkseni ei”, sanoo Antti Arnkil. Ajatus tuntuu hänestä ”aika falskilta”. Vasta kun puheeksi tulee kirjailijoiden heikko toimeentulo, Arnkil alkaa miettiä, voisiko tuotesijoittelussa sittenkin olla mieltä.

”No, jos se olisi kokonaistaideteos. Tahallisesti ylilyöty.”

Kysytään kirjailija Tuomas Vimmalta. Hänen teoksensahan vilisevät helsinkiläisiä tuotemerkkejä. Onko hän saanut niiden mainitsemisesta koskaan rahaa?

”Valitettavasti en”, kirjailija vastaa sähköpostitse.

”On ollut neuvotteluja eri tahojen kanssa, mutta ne eivät ole koskaan toteutuneet. Olen sijoittanut tuttujen firmoja ja tuotteita ihan frendipalveluksina, mutta ikävä kyllä fyrkka ei ole vaihtanut omistajaa.”

Kelpaisiko raha, jos tarjottaisiin?

”Helposti. Kyse on vain siitä, että oikeaa bisnesmallia ei ole löytynyt.”

Todellako?

”En näe tässä mitään ongelmaa. Tv-ohjelmissa ja elokuvissa tämä on arkipäivää. Kirjallisuus on liiketoimintaa siinä missä joku muukin. Suostuisin riemusta kiljuen, jos joku tarjoaisi kunnolla fyrkkaa. Alkoholi-, uhkapeli- tai tupakkateollisuus olisivat otollisimpia, sillä niiden markkinointia valtiovalta sortaa eniten.”

Kari Hotakaista sponsoriraha ei paljon nappaa.

”Kysymykset ovat suomalaisessa todellisuudessa absurdeja, joten en voi vastata enkä edes leikkiä tuohtunutta tai tyrmäävää”, hän vastaa.

No, kysytään lopuksi kirjoillaan varmasti vähiten tienaavalta – runoilijalta.

”Olen toki huvitellut ajatuksella mainoksista kirjoissa”, Harry Salmenniemi vastaa.

”Niiden väärin kontekstualisointi on kiinnostavaa.”

Mutta:  ”Uskoakseni kirjojeni tuotesijoittelun kaupallinen potentiaali on nolla, samoin kuin muun vähälevikkisen kirjallisuuden. Tässä varmasti kävisi kuten missä tahansa mainostuksessa: tulot kohdistuisivat muutamaan näkyvimpään tekijään, jotka tienaavat muutenkin riittävästi.”

Niin kai sitten. Silti, juttua tehdessäni, olen alkanut elätellä haavetta jonkinlaisesta vastuullisesta tuotesijoittelumallista, joka toisi kirjailijoille olemattomien apurahojen oheen hieman ekstrapätäkkää. Miksei kirjailija voisi pyytää yritykseltä rahaa, jos hän joka tapauksessa tulisi käyttäneeksi sen tuotemerkkiä teoksessaan?

Kysyn vielä Salmenniemeltä, eikö hän voisi mainostaa teoksissaan edes eettisiä tuotteita. Mutta ei.

”Eettiseen mainostukseen en usko, koska en usko eettiseen kuluttamiseen. Uskon että maailma on rikos, jota vastaan on taisteltava.”

Tuomas Vimman ja Kari Hotakaisen uudet romaanit sekä Harry Salmenniemen runoteos ilmestyivät hetki sitten eräiltä kustantamoilta.

Sanat Erkka Mykkänen, kuva Otto Donner