16. syyskuuta 2011
Teksti:

Jokainen joutuu joskus rikoksen uhriksi, niin mekin. Omiaan vahvistamaan uskoa siihen, että ghetossa ei kannata asua.

Opiskelijalla ei ole mitenkään kovin paljoa maallista omaisuutta. Silloin, kun jotain on hankittu ihan omalla rahalla, äidin ja isin rahalla tai jonkun muun tahon tukemana, niistä tavaroista tulee aika merkityksellisiä. Jopa se vanha toppatakki on tosi kätevä pulkkamäessä. Sen takia nyppii ihan helvetin paljon, kun joku päättii murtautua meidän kellariin.

Kaikki kerrostalossa lapsuutensa viettäneet tietää, että kellari on se paikka, minne viedään asioita, jotkä pitää saada pois käsistä, mutta jotka ei ole kovin arvokkaita. Vinttikomerossa sitten säilöttiin niitä perintöturkkeja, lapsenlapsille säästettäviä barbilaatikollisia ja muuta mukavaa, koska vinttiin harvemmin eksyy muita kuin talon asukkaita.

Oltiin viety kellariin poikkeuksellisesti arvotavaraa, siis takkeja, kenkiä, kirkasvalolamppua ja muuta kokoonhaalittua pois eräiden juhlien tieltä. Sitten ne makasivat siellä kuukauden, kunnes niitä tuli ikävä. Yllätys oli melkoinen, kun kellariin mennessä ovi repsotti auki, munalukko oli sahattu siististi poikki ja käytävältä löytyi kenkäparien puolikkaita, jotka eivät olleet kelvanneet vorolle mukaan. Muut käytävän komerot olivat saaneet samanlaisen kohtelun.

Eipä siinä muuta voi tehdä kuin yrittää miettiä, mitä kaikkea kellarissa olikaan ja kuinka suuri vahinko on käynyt. Kiitos HOASin (tämä on ihan vilpitön kiitos!), joka velvoittaa asukkaitaan ottamaan laajan kotivakuutuksen, meillä oli kotivakuutus. Teimme asiasta ilmoituksen poliisille (kiitos konstaapeli Hartikainen, joka lohdutti sanomalla, että murrot ovat harvoin henkilökohtaisia. Auttoi oikeasti lievästi sanottuna shokissa
olevaa ensirikoksen uhria).

Vakuutusyhtiö korvasi rahallisesti ison osan menetetyistä tavaroista, ja ostimme esimerkiksi kirkasvalolampun takaisin aamujemme iloksi. Voro kuitenkin vei jotain sellaista, mitä ei voi ikinä saada takaisin.

Se samettitakki, mikä oli päällä itse käsikirjoitetun lukiomusikaalin enskarijuhlissa. Se pallotakki, joka oli ihan mieletön alelöytö, istui täydellisesti ja sai kaikki vihertämään kateudesta. Ne saappaat, jotka jalassa bileet olivat aina vähän paremmat kuin muulloin. Joku kävelee nyt jossain mun muistot päällä.

En ole hamsteri, mutta haluan säilyttää muutamia asioita elämäni varrelta, jotta osaan sitten tulevaisuudessa kertoa omille lapsilleni niihin esineisiin liittyviä tarinoita. Muistot ovat epämääräisessä tallessa päässä, ja ne tarvitsevat visu- tai audiovirikkeen tullakseen
muistetuiksi.

Ja riippumatta siitä, onko fiksua toimintaa kiintyä tavaroihin vai ei, toisen omaa ei saa viedä luvatta. Se nyt vaan on niin.