17. syyskuuta 2011
Teksti:

Joskus 1980-luvun Mobira-humalassa Suomessa päätettiin luopua täystyöllisyydestä, valtionyhtiöistä ja pääomasääntelystä. Tilalle saatiin kaikenlaista siistiä: oli Walkmaneja, valuuttalainoja ja työ­voimatoimistoistakin sai työpaikkojen sijaan ATK-ajokortteja. Kaik­ki ei siis enää lemunnut vain hyviltä idänsuhteilta ja radiouutisilta.

Aika nopeasti tosin huomattiin, että työttömyysaste on 20 pro­sentissa ja puolet kansasta syö masennuslääkkeitä. Joku kai siihen havahtui, että ei helvetti, nyt Suomi-kuva kärsii. Sitten jossain Sitran ja valtioneuvoston kanslian välimaastossa keksittiin ratkaisuksi, että mehän voitaisiin alkaa olla vaikka luovia, kun on tavallaan noita kän­nyköitä ja sitten näitä Alvar Aallon rumia taloja.

Aluksi se oli vain viatonta puuhastelua: Himasen Pekka antoi par­ran ja mahan kasvaa ja luennoi vähän human dignityä, maabrändi­veljeskunta kirjoitti että Suo­messa on tositosi puhdasta ja monta tietskaria. Joku jaksoi aina lohduttaa työtöntä paperi­miestä kasvaneella T&K-rahoi­tuksella.

Todellinen ongelma luo­vuuskohinasta tuli vasta joku­nen kuukausi sitten. Ilmeisesti tässä vaiheessa Helsingin ko­koomuspäättäjille oli kerrottu, että Espanjassa on sellainen Bil­bao ja siellä Bilbaossa on sellai­nen Guggenheim-juttu. Ennen se Bilbao oli joku teollisuuskompos­ti, mutta nyt siellä on kasvuyrittäjiä ja kaikkia luovuushommia eikä kukaan käytä verkkareita.

Sitten ehdittiinkin jo yhteisesti päättää, että se on tässä taiteessa tämä meidän tulevaisuutemme. Jotenkin se tuntui vähän hassulta käänteeltä, kun vielä muutama vuosi sitten Kokoomus oli juntannut ex-nyrkkeilyselostaja Höyry Häyrisen Helsingin taidemuseon joh­tokunnan puheenjohtajaksi. Ainakaan vielä tässä vaiheessa kokoo­musta ei näyttänyt sanottavammin häiritsevän esimerkiksi se, että lautakuntamatkalla Venetsian biennaalissa Höyry oli ängennyt it­sensä keskelle näyttelytilaa nukkumaan ja alkanut kuorsata äänek­käästi.

Mutta toisaalta, ei Guggenheim-projektissa nytkään ole kyse tai­teesta vaan epätoivosta. Viime vuosina julkiselta sektorilta on riis­tetty kaikki olennaisimmat talouspolitiikan välineet. Kehysbudje­toinnin ja EMUn aikakaudella aktiivinen suhdannepolitiikka on yritetty korvata ontolla luovuushöpinällä.

Kukaan ei varsinaisesti tiedä, miksi joku taidelaitos Katajanokal­la kääntäisi Helsingin tai Suomen talouden nousuun. Pakko siihen on kuitenkin uskoa, kun ei muutakaan ole.

Lauri Holappa