06. syyskuuta 2011
Teksti:

Gorin kaupunki Georgiassa ei häpeä oman kylän diktaattoria.

Gori on epäviehättävällä tavalla ra­pistunut 50 000 asukkaan kaupunki keskellä Georgiaa. Rakennusten rap­paukset ovat irronneet jo Neuvosto­liiton aikana, eikä ravintoloissa viitsi­si istuskella, vaikka terassituolien kaikki jalat olisivat ehjiä. Ne nimittäin tarjoavat Gorin alueen viiniä, joka on paikallisten mukaan Georgian huo­nointa. Kaupunki ei ole kaunis, mutta jostain täällä ollaan ylpeitä.

Asemalla matkaajaa tervehtii Stali­nin rintakuva. Kävelen Stalinin katua Stalinin puistoon, jonne on parkkee­rattu Stalinin käyttämä junavaunu. Ohitamme Stalinin patsaan ja pääsem­me Stalinin kotitalolle. Kylän suuri poi­ka, Josif VissarionovitÅ¡ DžugaÅ¡vili, on täällä arvossaan.

”En varsinaisesti rakasta Stalinia”, sanoo puistossa istuskeleva Giga Lomsadze, 26.

”Mutta hänen ansiostaan koko maailma tietää, että Georgia ja Gori ovat olemassa.”

Ystävä Giorgi Sherazadishvili, 26, on samaa mieltä.

”Stalin oli suuri nero, joka päätti käyttää energiansa pahaan. Mutta nero yhtä kaikki.”

Stalinin kotitalo on kuljetettu syr­jäkylältä kaupungin keskustaan ja sen ympärille on rakennettu uusklassi­nen valkea palatsi. Pikkuruiseen ta­loon astutaan doorilaisten pylväiden lomitse.

Anna Zakareishvili, 60, on paen­nut hellettä palatsin varjoon. Hän kutsuu Stalinia hellittelynimellä Soso.

”Hän on yksi viidestä merkittä­vimmästä ihmisestä koko maailman­historiassa, ja kotoisin täältä meiltä. Hän ei tosin kohdellut Georgiaa eri­tyisen hyvin.”

Pojantytär Tika, 13, komppaa.

”Et sinäkään olisi tullut tänne, jos Stalin ei olisi syntynyt täällä.”

Tika on oikeassa. Stalin on ainoa merkittävä asia, joka on koskaan tul­lut Gorin kaupungista.

Jatkan puiston läpi Stalin-museoon, joka vieläkin suurempi valkoi­nen palatsi pylväineen ja torneineen. Marmoriaulassa myydään Stalin-fa­nitavaraa: avaimenperiä, magneette­ja, matkamuistolautasia, jopa Stalin-viiniä. Aulasta kuljetaan upottavaa punaista mattoa pitkin rappusia ylös. Yläkerrassa vierailijat ottaa vastaan Stalinin patsas, joka kylpee lasimaa­lauksen läpi suodattuvassa lämpi­mässä auringonvalossa.

Opas Natia kertoo Stalinin elä­mästä Gorissa ja Neuvostoliitossa. Naisen äänessä on ylpeyttä hänen se­lostaessaan nuoren vallankumouksel­lisen saavutuksista. Natia pyytää mei­tä kiinnittämään huomiota siihen, kuinka komea Stalin oli nuorena.

Huone toisensa jälkeen näemme valokuvia eri-ikäisistä Stalineista, hä­nen perheestään ja suurista hetkis­tään. Vitriinissä on esillä Stalinin saa­mia lahjoja eri maista. Suomesta on annettu Iittalaa. Rooseveltin ja Churchillin kanssa käyty kirjeen­vaihto on esillä samassa huoneessa piipun ja saappaiden kanssa. Seinällä olevasta suuresta ristipistotyöstä opas kertoo tarinan: taiteilija menetti molemmat kätensä onnettomuudes­sa, mutta rakasti Stalinia niin paljon, että kirjoi työn valmiiksi varpaillaan.

Stalinin vainoista hän ei sen sijaan kerro mitään. Miksei? Opas ryhdis­täytyy.

“Kaikki arkistot eivät ole vielä avautuneet, joten emme voi tietää, kuinka moni menetti henkensä ja missä olosuhteissa. Odotamme to­disteita ennen kuin kerromme mi­tään.”

Hän vetää suunsa tiukaksi viivaksi.

”Sitä paitsi me emme täällä Goris­sa välitä politiikasta. Museo on mu­seo, ei paikka tehdä politiikkaa.”

Maria Pettersson