12. toukokuuta 2011
Teksti:

Kun Anna Järvinen muutti lapsena Ruotsiin, hän lopetti puhumisen vuodeksi. Vierauden tunne on seurannut läpi elämän. Järvinen kirjoitti myyttisen kotimaan kaipuun levyilleen, mutta ei tiennyt, onko hänellä oikeutta julkaista kappaleitaan. Finnjäveleiden murheet eivät kuulu ruotsalaiseen poppiin.

Joulukuisena iltana kolme vuotta sitten loppuunmyydyn Tavastian lavalle nousee nainen, jota ujostuttaa ja jännittää. Sellainen nainen on ollut lapsesta saakka – ujo joukon edessä, epävarma. Vähitellen jokin sulaa. Epävarmuus haihtuu, kun yleisö huutaa ”me rakastetaan sua Anna”.

Anna Järvinen on Helsinki-kappaleessa pyytänyt, että Helsinki tulisi hakemaan häntä. Helsinki tuli, pitkä koti-ikävä on ohi.

Nyt sama nainen istuu vastapäätä södermalmilaisessa kahvilassa – eikä niin ujona enää. Jotain on tapahtunut.

”Silloin tuntui, että kaikki oli på plats, a posto”, ruotsinsuomalainen muusikko Anna Järvinen muistelee ensimmäistä Suomen-keikkaansa.

Järvisen vuonna 2007 julkaistu soolodebyttialbumi Jag fick feeling oli saanut tuona syksynä jättisuosion Ruotsissa, ja siitä intoiltiin myös Suomessa. Puhuttiin Anna-kuumeesta, joka ei ole laantunut vieläkään. Annan kolmas albumi Anna själv tredje julkaistiin huhtikuussa, ja sanat ihana, herkkä ja hellä toistuvat edelleen hänestä kirjoitetuissa lehtijutuissa.

Rauhallisesti suomea lausuva muusikko on myös jotain muuta. Hän on maahanmuuttaja, sitä 1960- ja 1970-luvuilla Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten jälkipolvea, jonka kokemuksia ei ole tutkittu paljoakaan. Näistä kahden kulttuurin välissä olemisen kokemuksista Järvisen musiikillinen ura on kuitenkin saanut alkunsa.

Eletään 1970-luvun loppupuolta Pohjanlahden tuolla puolen. Vaikka suuri muuttoliike on takanapäin, kansankoti saa edelleen kuokkavieraikseen tuhansia suomalaisia vuodessa. Vieraita, jotka muuttavat maahan paremman elintason toivossa. He tulevat tehtaisiin ja tekemään töitä, joita ruotsalaiset eivät halua tehdä itse. Suuren muuton jälkimainingeissa Ruotsiin muuttaa myös Järvisen perhe. Puotilalainen lähiö vaihtuu täbylaiseksi omakotitalounelmaksi.

”Se oli täydellinen kontrasti. Kotona mulla oli ihania ystäviä. Suomessa lapset leikki isoissa jengeissä pihalla, Ruotsissa taas kaksistaan. Olin ollut välillä ujo, mutta yhtäkkiä en puhunut vuoteen.”

Järvinen oli tuolloin kuusivuotias. Surusta, kaipuusta, ikävästä ja ulkopuolisuuden tunteesta tulivat Järvisen elämän pääteemat. Aiemmin itsevarmasta, rohkeasta tytöstä tuli vakava ja outo.

”Kun tultiin Ruotsiin, kukaan ei välittänyt, kuka olen. Yhtäkkiä mulla ei ollut historiaa, en ollut oikein mikään”, hän kertoo.

”Mun oli ikävä Suomea ja mummoa. Kyllähän kroppa tottuu olemaan jossain: tunnistamaan tuoksut, maut ja hajut. Mutta jos sydän on muualla, se on vaikeaa, varsinkin lapsena.”

Asiat alkoivat kuitenkin sujua. Lapset sopeutuivat helpoimmin. Järvinen kertoo, että koulu ja kieli sujuivat. Samaa ei voi sanoa kaikista ruotsinsuomalaisista. Osa sulkeutui omiensa joukkoon, ghettoutui. Sivullisuuden ja ulkopuolisuuden tunteista tuli heidän avainkokemuksiaan.

Järvisen perhe erosi heistä ainakin sosiaaliselta taustaltaan. Siinä missä moni suomalainen muutti Ruotsiin työllistymisen toivossa, Järvisen äiti meni naimisiin Ruotsissa asuvan suomalaisen virkamiehen kanssa.

Järviselle ruotsinsuomalainen kulttuuri ei ollut tuttua, he olivat suomalaisia Ruotsissa, mutta kaukana muista samanlaisista. Suomalaista identiteettiä vaalittiin vain kotona.

”Täby oli rikasta, täysruotsalaista aluetta. Ei siellä asunut siirtolaisia. Jos meitä olisi ollut sillä alueella kymmeniä perheitä, se olisi ollut eri asia”, Järvinen sanoo.

Ennakkoluulot suomalaisia kohtaan olivat vahvoja, ja ne alkoivat murentua vasta 1980-luvulla. Suomalaiset olivat finnjäveleitä, tappelevia puukkojunkkareita, juopottelevia elintasopummeja, toisen kastin porukkaa. Järviselle suomalaisten maine Ruotsissa tuli selväksi jo pienenä.

”Pian muuton jälkeen kävelin äidin kanssa bussipysäkille. Juttelin siinä jotain. Äiti sanoi, että älä puhu noin kovaa, meillä on huono maine täällä.”

Suomalaisuudesta sai kuulla myös koulussa.

”Ensimmäinen vitsi oli, että suomalaisilla on puukko toisessa ja viinapullo toisessa taskussa. Se jatkui niin, että se on maailman rumin kansa, joka ei osaa puhua englantia”, nainen muistelee.

Lähes samaan hengenvetoon hän kertoo, ettei ikinä hävennyt taustaansa – toisin kuin monet ensimmäisen polven ruotsinsuomalaiset. Järvinen kertoo olleensa ylpeä kielestään ja kansalaisuudestaan, ja havainnollistaa ylpeyttään nostamalla leukaansa aavistuksen ylös.

”Ainoita kertoja kun harmitti, olivat ne kerrat yläasteella, kun luokkaan kannettiin televisio jääkiekkomatseja varten. Ja joka kerta me hävittiin.”

Anna Järvinen

 

Järvinen huomasi, että suomalaiset ja ruotsalaiset olivat erilaisia.

”Ne oli pieniä yksityiskohtia, joita lapsi huomaa: läsnäolossa, tavassa puhua asioista. Ja vieläkin koen niin”, hän sanoo.

Järvisen näkökulmasta Suomessa asiat otetaan vakavasti. Ruotsissa on rennompaa, hyvässä ja pahassa. Ruotsissa osataan näyttää hyvältä ulospäin. Ja se tekopirteys!

”Ensimmäisessä lastenlaulussa, jonka opin, sanottiin että pyyhi pyyhi pois sun huonotuulinen ilme. Se, että pitää olla pirteä koko ajan, ärsytti.”

Järvistä ärsyttää edelleen asenne, jota kutsutaan Ruotsissa termillä slit och släng. Se tarkoittaa jonkinlaista hyvän elintason aikaansaamaa, liian pitkälle vietyä kulutusjuhlaa. Sen sijaan, että tavaroista pidettäisiin huolta, niitä kohdellaan huolimattomasti, koska aina voi ostaa uutta. Eikä esineen tarvitse olla edes rikki, se voidaan heittää toimivana pois, koska samasta tavarasta halutaan uudempi malli. Järvistä viehättää tapa suhtautua asioihin ja tavaroihin niin, että niillä on arvoa, merkitystä, ja niistä huolehditaan.

Toisaalta ruotsalaiset käyttäytyvät paremmin – mutta siinäkin on sudenkuoppansa.

”Jos tulen Suomessa radioasemalle, koen, että ihmiset on aika ujoja, vakavia ja pelottavia. Ruotsissa ollaan ulospäin suuntautuneita. Ne on pirteitä, kohteliaita, mutta ei voi tietää, meneekö ne vaan ohi vai jääkö. Ne osaa käyttäytyä, mutta se ei tarkoita mitään. Ne osaa olla näyttämättä, keitä ne on.”

Järvisen mielestä suomalaiset ovat silti coolimpia. Ruotsalaiset ovat Järvisen silmissä mellanmjölk-kansaa, kädenlämpöisiä – he eivät uskalla olla hulluja. He kokevat olevansa suomalaisten yläpuolella, mutta kadehtivat silti salaa suomalaisia joissain asioissa.

”Ruotsi on kuin viidesluokkalainen, joka ei välitä Suomesta, neljäsluokkalaisesta, joka taas osaa kaikkien viidesluokkalaisten nimet”, Järvinen kuvaa maiden suhdetta Ruotsista katsoen.

On selvää, että tukholmalaiselle muusikolle suomalaisuus on jotain hyvää ja kaunista. Ihannointi ja nostalgia liittyvät sivullisuuden tunteisiin; Järvinen ei tuntenut sopivansa perusruotsalaiseen muottiin. Suomi, jossa Järvinen vietti lähes kaikki lomansa, oli haavemaa, paratiisi. Parikymppiseksi asti hän suunnitteli muuttavansa Helsinkiin, mutta jossain vaiheessa haavekuva alkoi naarmuttua. Kesälomien jälkeen kaikki sukulaiset ja tutut jatkoivat elämäänsä, vaikka hänelle Suomessa olo oli vuoden kohokohta.

”Luulin kuuluvani jengiin, mutta en kuulunutkaan. Olen aina romantisoinut sitä, että siellä Suomessa ne tuntis ja ymmärtäis mua niin kauheen hyvin”, Järvinen sanoo.

”Teini-iässä tajusin, että olen muuten vaan erilainen, että eroan niistä suomalaisista serkuistakin ja niiden kavereista. Tunsin itseni Suomessakin tosi ujoksi ja oudoksi – suureksi kysymysmerkiksi. Joten ajattelin, että minä olen minä enkä kuulu mihinkään. En ottanut sitä itseeni, mutta onhan se jälkikäteen sanottuna aika surullista.”

Mutta kaipaus johonkin tai jonnekin jäi. Surun tunteita nainen purki musiikkiinsa, kuvataiteisiin ja kaikkien levyjensä sanoituksiin.

Ensimmäinen suuri maahanmuuttajajoukko, tulijoihin liittyvät ennakkoluulot ja assimiloitumiseen liittyneet ongelmat olivat pitkään Ruotsissa tabu. Jo 1980-luvulla varautuneisuus alkoi lientyä, ja voisi luulla, että se hälveni viimeistään vuonna 2000, kun ruotsinsuomalaisista tuli virallisesti kansallinen vähemmistö ja suomen kielestä virallinen vähemmistökieli.

Mutta ei. Kun Järvinen alkoi kirjoittaa ensimmäisen levyn lauluja vuonna 2004, hän pohti, onko hänellä edes oikeutta kirjoittaa aiheesta.

”Se oli täydellinen tabu ja takana oli absoluutti asenne, että tästä ei puhuta popmusiikissa Ruotsissa”, hän sanoo.

”Mietin myös onko, mulla oikeutta tehdä musiikkia, kun mä en ole ruotsalainen, mutta en ole tarpeeksi siirtolainenkaan. Mietin, saako Suomen ikävästä puhua. Kuitenkin tein sen, koska en tykkää olla pelkuri. ”

Samoihin aikoihin moni saman ikäluokan toisen polven ruotsinsuomalainen alkoi käsitellä samoja asioita. Tarinat päätyivät kirjoihin ja elokuviin. Tunnetuin tämän polven ruotsinsuomalaisia käsittelevä tarina on Susanna Alakosken August-palkinnon voittanut esikoiskirja Sikalat, josta tehty elokuva Sovinto pyörii Suomessa yhä. Järvisen mukaan tarinat osoittavat, että jälkipolveakin kiinnostaa.

Ensimmäisen levyn teko tai pinnalle nousu ei muutenkaan mennyt niin kuin Strömsössä. Järvinen kertoo tehneensä töitä viisitoista vuotta. Viimeiset puolitoista vuotta hän soitteli levy-yhtiöihin ja kuunteli nauruja. Lopulta pieni levy-yhtiö kiinnostui. Yhtäkkiä hehkutusta tuli joka suunnalta, vaikka Järvinen odotti lähinnä pilkkaa.

”Mulla on aina ollut sisua, sellainen asenne, että ni ska fan få se”, Järvinen sanoo.

Arvostus Suomessa merkitsee muusikolle paljon, monestakin syystä. Järvinen kertoo rakentaneensa uuden suhteen Suomeen – ja saaneensa jotakin takaisin.

Se jokin on ennen kaikkea rohkeus ja itsevarmuus. Neljävuotias Anna, se jolle Järvinen laulaa Lilla Anna -kappaleessa, on palannut.

Lopuksi Järvinen sanoo jotain, jonka hän kertoo jo Ångrar inget -kappaleessaan.

Det räcker med tårar nu / Det räcker sårade dagar nu / Man snubblar lätt och skrapar / Men det onda har ett slut.

Sanat Ann-Mari Huhtanen
Kuvat Laura Mendelin

Anna Järvinen Kulttuuritehdas Korjaamolla 28.5, Töölönkatu 51, liput 20/18 €.

Kuka

Anna Järvinen, 41, on ruotsinsuomalainen muusikko. Vuoteen 2004 asti hän lauloi, sävelsi ja soitti huuliharppua Granada-yhtyeessä. Järvisen kolmesta sooloalbumista ensimmäinen Jag fick feeling julkaistiin vuonna 2007. Järvinen on työskennellyt peruskoulussa opettajana ja pitänyt kuvataidenäyttelyitä.

Himottaa

”Himo on salainen.”

Kaduttaa

”Niinkuin sanottu, ångrar inget.”

Kyrpii

Häggen blommar idag, så för euforisk för att låta nåt vituttaa.”