13. toukokuuta 2011
Teksti:

Kirjailija, kolumnisti Leena Parkkinen kirjoitti Ylioppilaslehteen kesänovellin Vuokrakämppä.

Ikkunalaudan takia Asta teki päätöksen. Ei sillä, että hänellä olisi ollut paljon vaihtoehtoja. Kesäkämpän saaminen, edes kommuunihuoneen, oli kiven alla Helsingissä. Mutta ikkunalauta sai Astan luottavaiseksi. Se oli kolmisenkymmentä senttiä leveä, rapattu valkoiseksi. Asta pystyi hyvin kuvittelemaan itsensä istumaan sillä, sytyttämään savukkeen ja katselemaan kadulle. Se oli ranskalaisen elokuvan ikkunalauta, sellainen jolla sankaritar kampaa tukkaansa ja lukee marxilaista teoriaa. Käteen kuuluisi punaviinilasi, tietenkin. Ehkä Astan pitäisi opetella polttamaan pitkiä savukkeita. Tai hommata menneisyys. Niin no, kiinnostava menneisyys.

”Piitu hakee loput kamansa viikon loppuun mennessä”, kundi sanoi ja siirsi lehtipinon pois ikkunalaudalta. Psykologilehtiä, yksi Damernas värld, Parnasso. Pinon alla oli kahvimukin jättämiä renkaita. Asta huokaisi tyytyväisyydestä. Ulkomaalaisia naistenlehtiä, niitä hänkin ostaisi. Lukisi juoruja ruotsiksi.

”No”, kundi sanoi ja suki tukkaansa ja Asta tajusi, että hänen pitäisi sanoa jotain.

”Joo, käy hyvin.”

”Tänne tulee vielä yksi katsoja, joku insinööri. Kerrotaan sitten. Mutta mun puolesta sä olet hyvä ehdokas.” Se hymyili. Asta katsoi sitä nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Korkea nenä, taipuisa musta tukka, finni nenänpielessä, johon se oli tuhertanut peitevoidetta. Pillifarkut ja kalliinnäköinen t-paita.

”Seurusteletko sä muuten?”

Nyt piti olla tarkkana. Kundi piti itseään vetävänä tapauksena ja Asta halusi kämpän.

”Joo, on mulla siellä Ikaalisissa joku.”

”Kunhan ette pidä meteliä, kun se sun kaveri tulee käymään.” Kundi iski silmää. ”Mutta mä olen aika suvaitsevainen. Muusikko. Ehkä sä olet kuullut meitä?”

Se mainitsi nimen, joka hurahti nopeasti pois Astan aivoista, mutta hän hymyili kohteliaasti. Sitä varmaan voisi pitää myöntävänä vastauksena.

”Soitan skittaa. Enimmäkseen jatsia, mutta leivän takia pitää vetää kaikenlaista humppaakin. Voin laittaa sun nimen listalle, jos haluat tulla joku kerta keikalle.”

Asta nyökkäsi.

”Onko teillä ollu jotkut sovitut tiskivuorot?” Se oli hyvä kysymys. Osoitti samaan aikaan kiinnostusta ja hyvää järjestyksentajua. Kundi alkoi taas puhua ja Asta seurasi sitä keittiöön. Toisen laverrellessa hän ajatteli ikkunalautaa ja kesän pituista vapautta. Harjoittelupaikka ei ollut kummoinen, mutta se ja kesäkurssi olivat riittäneet selitykseksi kotipuolessa. Astasta oli mukava ajatella, ettei kukaan varsinaisesti tiennyt missä hän oli. Se kuulosti seikkailulta.

Ensimmäisenä yönä Asta heräsi Miles Davisin vonkunaan. Hän veti tyynyn pään yli. Ehkä se pian lopettaisi. Seinän takaa kuului kiherrystä ja oven ali kiemurteli tupakan savua.

”Ei se mitään herää.” Kondomikääreen rapinaa ja sitten sänky rupesi hakkaamaan seinää. Asta veti peiton tiukemmin ympärilleen. Ei hän viitsisi koputtaa.

Aamulla vessa oli varattu. Asta katsoi kelloon. Ei ehtisi enää suihkuun. Hän meni keittiöön. Kundi oli siellä kalsareissaan keittämässä kahvia. Se hymyili. Vessavaras oli ilmeisesti osannut asiansa.

”Suodatinpaperit oli loppu. Käytin vessapaperia. Kelpaako?” Asta otti tiskikaapista mukin ja yritti nostaa suupieliään. Juuri tällaiseksi äiti ja Eero olisivat kuvailleet boheemielämän. Puuttui vain hometta kasvavat pitsalaatikot. Asta oli toivonut sen tuoksuvan edes vähän paremmalle.

”Ostan töistä tullessa lisää.” Asta ajatteli muita katsomiaan kämppiä. Yhdessä vuokraisäntä oli taputtanut reittä ja sanonut että kyllä noin mukavan tytön kanssa varmaan päästäisiin vuokrasta sopuun. Että ymmärsihän sitä miten vähän rahaa opiskelijoilla oli. Ja noin mukava tyttö varmaan ymmärtäisi ystävänpalveluksen päälle ja mikähän neidin kengännumero oli? Joo kyllä hän oli varma, että Astalle sopisi samat saappaat kuin edelliselle vuokralaiselle. Siinä vasta oli mukava tyttö. Leveäpäkiäinen, tiesihän Asta mitä leveäpäkiäisistä naisista sanotaan? Että ovat mukavia, oli Asta arvellut.

Alaovella odotti taksi. Kuski vilkaisi kysyvänä Astaa, mutta hän pyöritti päätään ja nyökkäsi ylöspäin. Taksikuski painoi päänsä kirjaansa. Bussissa puhelin soi. Hän katsoi näyttöä. Äiti. Asta painoi luurin äänettömälle ja mietti pikavalhettaan poikaystävästä Ikaalisissa. Kai Eero ottaisi hänet takaisin jos hän sanoisi katuvansa. Ei se huonoa elämää olisi. Ripustaisi keittiöön marimekon verhot ja katsoisi tanssiohjelmaa televisiosta sunnuntaisin. Olohuoneen pöydällä olisi matalassa aaltomaljakossa pyöreitä kiviä. Muisto lomalta. Sellainen pikantti persoonallinen sävy. Puhelin soi uudelleen. Asta ei jaksanut katsoa. Äiti yrittäisi kunnes Asta vastaisi.

Seuraavana yönä kämppis kompuroi Astan ovella.

”Väärä ovi”, Asta sanoi.

”Sori”, kundi sopersi. Joku vaalea ja pörröinen kikatti sen olkapään takana.

”Mun kämppis” kundi selitti. ”Se on Ikaalisista.”

”Mä oon Maskusta”, kiharapää sanoi.

”Kulta, susta sitä ei arvaisi.”

Miles Davis vonkui. Seinä tärisi. Tyttö oli huutavaa sorttia. Ehkä sellaiseksi kasvoi Maskussa.

Aamulla vessan lattia lainehti. Tyttö oli käyttänyt Astan suihkusaippuaa. Sitä Lyonin matkalta ostettua, jonka Eero oli sanonut haisevan laskiaispullalta. Alhaalla odotti taksi ja Asta heilautti kättään.

Vähitellen Asta tottui kämppiksen rytmiin. Naiset ilmestyivät keikkojen jälkeen keskiviikkoisin ja viikonloppuisin. Kundi soitti ensin panojatsia ja kaivoi sen jälkeen kitaran esiin. Muutaman kanssa Asta lähti samalla hissillä töihin. Osa näytti nuorilta, vasta junasta astuneilta. Vanhempia, hoidettuja yksinhuoltajaäitejä, koulumyyjäisten ja jalkapallo-otteluiden puuhanaisia näki tanssilavakeikkojen jälkeen. He yrittivät joskus tokaista jotain säästä, jos heihin törmäsi eteisessä. Yleensä Asta yritti livahtaa näkemättä naisia. Vieraiden ihmisten kanssa keskustelu oli kiusallista.

Eräänä yönä kämppis syöksyi Astan ovesta sisään.

”Taas väärä ovi”, Asta mutisi ja kömpi pystyyn.

”Sonjassa on joku vika.”

Astan päässä löi tyhjää. Sitten hänen unen sohjoinen päänsä päätyi tulokseen, että Sonja oli tämänkertainen Miles Davis -uhri. Kämppis ei antanut hänen toipua ja rupesi nykimään häntä kohti huonettaan. Sonjaksi nimetty tyttö istui kämppiksen sängyllä ja järjesteli multakasoja siisteiksi riveiksi. Maassa makasi särkynyt kukkaruukku, josta multa oli peräisin. Asta meni istumaan tytön viereen. Sonja ei reagoinut, hyräili vain jotain josta Asta ei saanut selvää.

”Mä vaan soitin sille meidän bändin levyä ja yhtäkkiä se riehaantui, heitti jukkapalmun seinään ja sanoi istuttavansa mun sänkyyn perunapellon. Mä vannon etten tehnyt mitään”, kämppis selitti.

Sonja tuoksui omenasampoolta, meikin alla se näytti hyvin nuorelta, ihan lapselta. Asta kietoi kädet tytön ympärille.

”En mä nähnyt sen edes vetävän mitään. Mä en diggaa naisia, jotka on kamoissa.”

”Ei mitään hätää”, Asta sanoi ja keinutti Sonjaa. Tyttö puristi multaa nyrkissään. Sitä oli suupielissäkin. Äkkiä tyttö nytkähti ja oksensi matolle. Oksennuksen seassa oli jukkapalmun lehteä. Kämppis purskahti itkuun. Katkonaiseen ja hakkaavaan.

”Sä et voi tajuta miten vaikeaa mulla on”, kundi sopersi.

”Jaa.”

”Naiset, ne on koko ajan vaatimassa jotain. Eivät anna hengittää.”

”Mä menen nyt ulos”, Asta sanoi ja pyyhki oksennuslimaa pyjamastaan.

”Ne haluavat, että on romanttinen ja soittaa kitaraa, mutta hetken päästä ne puhuvat, miten haluavat tyypin jolla on varaa lyhentää asuntolainaa.”

”Ymmärrän”, Asta sanoi. ”Kun mä tulen takaisin niin olet hoitanut tytön lääkäriin. Ja tällä kertaa et vain tunge sitä taksiin.”

Tuuli kantoi paahtoleivän ja mausteiden tuoksua Meiran pakkaamolta. Asta oli jo kävellyt pari metriä taksin ohi, kun hän kääntyi ja koputti ikkunaan.

”Se ei varmaan tule”, hän sanoi. Mies taittoi sivun merkiksi ja työnsi pokkarin hansikaslokeroon.

”Et sä tarttis kyytiä mihinkään?” Asta puisti päätään.

”Tule vaan. Mulla on vuoro loppumassa. Ei maksa mitään.”

”En mä mihinkään. Vapaa päivä. Kunhan aattelin kävellä.” Mies taputti penkkiä. Ei se näyttänyt raiskaajalta joka raahasi pahaa aavistamattomat uhrinsa autiolle hiekkarannalle, Asta ajatteli.

”Mitä sä luet?” hän töksäytti. Mies hymyili.

”Kiva saada seuraa. Koko yö on ollut juoppoja.”

He ajoivat läpi heräävän kaupungin. Kallion kirkko verhoutui sumuun. Jossain ulvoi paloauto.

”Minne sä haluat?”

”Hietsuun.”

”Ei ole oikein rantakeli”, mies sanoi ja käänsi auton ympäri valojen jälkeen.

Hautausmaan puut olivat muuttuneet syvänvihreiksi. Kuski haki kahvit kioskista ja he istuivat kalliolle. Aurinko lämmitti varpaita ja Asta riisui tennarit. Hän mietti aikoiko mies iskeä hänet tästä ja olisiko tämän selkä karvainen. Asta vilkaisi sivulleen. Mies ei näyttänyt karvaiselta. Pikemminkin ujolta.

”Sä muistutat mun pikkusiskoa”, mies sanoi. Okei ehkä se oli vain homo, Asta ajatteli. Ehkä se silti haluaisi naida. Asta ajatteli miltä tuntuisi herätä vaihteeksi vieraasta sängystä, juoda aamukahvia ja keksiä puheenaihetta. Puhelinnumeroa hän ei jättäisi. Kuski tietäisi joka tapauksessa missä hän asuisi. Mitä jos se tunkisi postilaatikosta kiviä ja naulaisi oveen kissanraadon. Toisaalta mielenkiintoisia miehiä tapasi harvoin.

”Haluatko sä panna?”

”En. Mutta kiitos.” Mies nosti kulmiaan. Asta oli luullut, että ihmiset tekevät niin vain elokuvissa.

”Mä aattelin… että… siis se olisi mulle ihan ok. Siis jos sulla ei ole karvaista selkää.”

”Oikeastaan mä haluaisin jutella. Mä en tunne Helsingistä juuri ketään.”

Äkkiä Asta tunsi puheen tunkevan ylös kurkusta. Aivan kuin pilaantunut curry, joka olisi vellonut yön vatsassa ja nousisi nyt kurkkuun ryöpsähdyksinä. Mies kuunteli ja sanoi melkein oikeissa paikoissa hmm ja ooo.

”Niin vaan kävi”, hän sanoi Taksikuskille. ”En mä sitä suunnitellut. Mä olin innoissani. Opinnot saisi myöhemminkin hoidettua loppuun.”

”Mulle ja entiselle tyttöystävälle kävi melkein samoin”, Kuski sanoi.

”Kuoliko se teilläkin kohtuun?”

”No ei. Ei se oikeastaan ollut raskaana. Pelkkä erehdys vain.”

”Ai”

”Ei se oikeastaan ole sama asia.”

”Ei niin.”

He istuivat hiljaa ja joivat kahvia. Hiekka hohti aamuvalossa hopeisena. Kanadanhanhet kaarsivat yli. Kalliota täplitti niiden jätökset. Vähän kuin pisamat.

”Mun kämppis soittaa yhdessä bändissä.”

”Ai, kiva.” Mies ilahtui keskustelun vaihdoksesta. ”Onko ne hyviäkin.”

”On kai. Ajattelin, että menen joskus niiden keikallekin.”

”Sä vietät aika jännittävää elämää”, kuski sanoi. ”Mä ehdin vain tekemään töitä.”

Ovi kolahti Astan takana. Kämppis makasi Astan matolla. Sen suusta kiemurteli kuolavana. Asta otti sängystään peiton ja levitti sen nukkuvan päälle. Oikeastaan se näytti aika hellyyttävältä. Harmi että hän oli taas unohtanut ostaa suodatinpapereita.

Sanat Leena Parkkinen
Kuva Emmi Jormalainen