02. huhtikuuta 2011
Teksti:

Tällä viikolla olen joutunut ajattelemaan kakkaa.

Sörkka, siis Helsingin vankila, on naapurissani. Iltapäi­visin vangit kiertävät pihalla kehää ja nostelevat puntteja.

Kun syksyllä muutin kämppääni, pidin muurien sisään avautuvaa näköalaa jännittävänä. En kai tunne ketään Sörkassa lusi­nutta, joten vankien ulkoilutunnin suoma tirkistelymahdollisuus tuntui eksoottiselta muistutukselta vieraista ihmiskohtaloista ja omasta vapaudestani. Hiljalleen olen tottunut siihen.

Lähes sata vankia paskantaa Sörkassa öisin ämpäriin. Euroopan neuvosto on toistuvasti antanut Suomelle huomautuksia näistä niin sanotuista paljuselleistä. Oikeusministeri Tuija Brax vakuutti puoli­toista vuotta sitten, että asia hoituisi pian. Oikeasti remonttia ei edes suunnitella vieläkään.

Tänään en katsele vankeja, koska istun junassa matkalla Mikkeliin tapaamaan keskussairaalassa odottavaa isoäitiäni. Hänen lyhyen ja onneksi jo paranemassa olevan sairautensa vuoksi olen joutunut as­tumaan yhteiskuntamme toisen kakkataistelun juoksuhautoihin.

Mikkelin talous on kuralla ja vanhuksia riittää: isoäitini kaltaisia yksineläviä savolaismummoja ja -pappoja, joiden jälkeläiset ovat ka­ristaneet maakunnan tomut jaloistaan. Sairaanhoitajat puurtavat kuin muulit, mutta silti akuuttiosastolla lemuavat eritteet.

Yhdeksänkymppinen mummi haluaa nopeasti pois sairaalasta. Hän on osastotovereitaan paremmassa kunnossa ja ahdistuu ilmassa leijuvasta muistutuksesta siitä, mikä hänelläkin on edessä, jos pidä­tyskyky menee ja jalat lakkaavat kantamasta.

Kun suomalaisvankiloiden paljuselleistä puhutaan, joku ottaa aina pu­heeksi vanhusten vaipat. ”Minua taas murehduttaa paljusellien asuk­keja enemmän”, verkkokommentoija kirjoittaa, ”ne sodassa kärsineet ihmiset jotka makaavat paskat housuissa kun ei ole edes paljua”.

Näinhän se käy, keskustelu hyvinvoinnin väliinputoajista. Uudis­tus torpataan esittämällä jokin moraalisesti arvokkaammalta vaikut­tava uudistus, joka pitäisi toteuttaa ensin, kunnes kaikki mahdollinen on torpattu ja vastassa on jokaisen yhteiskunnallisen keskustelun pienin yhteinen nimittäjä: housuunsa paskonut sotaveteraani.

Kukaan ei lopulta vaihda veteraaninkaan vaippaa. Päätöksen siitä tekevät ihmiset, jotka saavat itse päättää, mihin kakkaavat, ja joiden omat vanhemmat nauttivat ikääntyessään yksityisistä terveyspalve­luista. Talvisotakorttia laupeasti heiluttelevat keskustelijat tuskin itsekään sanottavasti hyötyvät vankeinhuollon kakka-austeriteetista tai muista sosiaalialan säästöistä, mutta pääsevätpä kuitenkin edes symbolisesti mukaan truuttaamaan paskanhajua tasaisesti kaikkien holhouksenalaisten asuinhuoneisiin. Kiusa se on pienikin kiusa.

Paskasta vääntäminen on kehitysmaatason sosiaalipolitiikkaa. Ei kai kukaan oikeasti luule Suomea niin köyhäksi maaksi, että paljuun- ja vaippaanpaskojien olisi taisteltava keskenään oikeudesta inhimil­lisempään kakkaamiseen?

Hanna Nikkanen