15. huhtikuuta 2011
Teksti:

Parin päivän päästä käytäviä eduskuntavaaleja on veikattu ennätyksellisen tasaisiksi. Tästä huolimatta vaalien todellisesta voittajasta ei ole epäselvyyttä. Se on Isänmaa.

Isänmaan tarkka koostumus ei ole selvinnyt minulle koskaan, mutta jotain tekemistä sillä on 1990-luvulla alkaneen kansallisen mentaalisen hätätilan kanssa. Luullakseni kaikki alkoi vuonna 1995, kun Adolf Ehrnrooth kärrättiin jääkiekkomaajoukkueen pukukoppiin horisemaan tolkuttomuuksia nuorisosta ja Mannerheim-linjasta.

Kiekkoilijat tapittivat vakavina Ehrnroothin falsettiin yltävää seniiliä korskumista. (Luultavasti viimeistään tässä vaiheessa tarina oli edennyt Portinhoikan panssaritaisteluun.) Tämän jälkeen muistikuvista on tullut utuisia: kolmosmaalivahti Jukka Tammi soittaa alasuojissa ilmakitaraa, Mika Nieminen munasillaan. Hävittäjäsaattue.

Surrealistinen tapahtumasarja sai traagisen käänteen kun laman piiskaamien ylivelkaantuneiden ja työttömien armeija könysi itsensä Havis Amandaan karjumaan denglideriniä. Finanssikapitalismin ja vahvan markan politiikan uhrit olivat viimein saaneet hyvityksensä. Se ei tarkoittanut täystyöllisyyttä, velkojen anteeksiantoa tai parempaa sosiaaliturvaa. Ei, se tarkoitti jotain paljon suurempaa ja abstraktimpaa. Se oli aitosuomalainen kulttuurivallankumous.

Aina tästä lähtien suomalainen politiikka on ollut kamppailua 1990-lukulaisen isänmaallisuushybriksen omistajuudesta. Sen jälkeen jokaista leikkausta, heikennystä tai muuta orjuutusta on voitu perustella sillä samalla Raatteentien hajuisella Globenin pukukopilla. Kyse on pakottavasta mentaalitilasta, joka sulkee ulkopuolelleen kaikki luokat, ideologiat ja eturistiriidat. Jäljellä on vain monotoninen isänmaan pelastusoperaatio, mikä toisille tarkoittaa veronkorotuksia, toisille veronalennuksia ja homoillasta loukkaantuneille Jani Toivolaa.

Joka tapauksessa yhteistä on se, että kohta 20 vuoden ajan suomalaisessa puoluepolitiikassa kaikkien pyrkimysten oikeutus on pitänyt hakea Isänmaasta. Synkeän esimerkin tästä tarjosi pari viikkoa sitten opposition tiedotustilaisuudessa puhunut entinen vähemmistökommunisti Esko-Juhani Tennilä, joka piti tilaisuuteen saapuneille toimittajille häiriintyneen monologin jonkinlaisessa syvän katatonian tilassa. Perussanomana oli se, että Tennilällä on oikeus vastustaa euroalueen vakauspaketteja, koska hän oli paukahtanut poruun jonkun suomalaisen voitettua jotakin jossakin hiihtokisoissa.

Tätä taustaa vasten uusisänmaallisuuden nousun kauhistelu tuntuu omituiselta. Ei Timo Soini ole tähän kansalliseen rappiotilaan tuonut mitään sellaista, mitä siinä ei olisi jo ollut. Soini on vain jatkanut samaa kansallisen selviämisen projektia, mutta virkistänyt poliittista keskustelua jättämällä nenäkarvansa ajamatta.