04. helmikuuta 2011
Teksti:

X opettelee swingiä Sarfvikissa. Y on kohta päässyt neitsyydestään. Z opettelee vielä hetken kertotaulua. Ei, tämä ei ole Markku Lahtelan kokeellinen romaani 60-luvulta. Tämä on sukupolvitietoisuutta.
Minä rakastan sosiologeja. Kiitetyt olkoot sosiologit, jotka antoivat minulle jokapäiväisen sukupolvitietoisuuteni. Olin sokea, nyt näen! Sosiologit, tulkaa tänne, haluan syleillä teitä! Olen tosissani.
1980-luvun alun jälkeen syntyneenä olen Y-sukupolven vanhimpia jäseniä. Citation needed. En kuitenkaan tiedä sukupolvestani juuri mitään. Ryhdistäydyn. Aion hankkia käsiini Y:n dna:n.
Skypepuhelu Julianille. En voi puhua nyt, loput ”kirjeessä”, hän sössöttää australiaksi ja suihkauttaa hiuksiinsa häivähdyksen beigeä.
12 minuutin päästä älypuhelimessani komeilee lista sekalaisia sanoja ja käsitteitä. Käsissäni on sosiologien tarkimmin varjeltu salaisuus, avain Y:n sieluun. Onko siinä perää? Päätän ottaa selvää. Lähden iltapäiväoluelle Helsingin sykkivään ytimeen.

Itseilmaisu ja hyväksyntä. Minä kirjoitan tähän lehteen, Ylioppilaslehteen, ja toivon, että ylioppilaat sanoisivat: hyvä. Olen kirjoittanut lauluja, jotta saisin kuulla: hyviä.
Ironia. Kun sanon: hyvää, hän sanoo: jag mår bra. Tarkoitamme päinvastaista.
Fragmentaarisuus. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitatte? Liekin eka oli paras.
Yhteisöllisyys. Istun Mbarissa. Täällä istuu koko sukupolveni. Pöydät ovat lähekkäin, olemme lähekkäin, nyökkään tuntemattomalle, sanon anteeks. Onkstässä. Joo on. Pieni hymy = hymynkare.
Välitön kommunikaatio. Täällä toimii WiFi, niin oletinkin. Sinkoan viestejä Pitkänsillan yli Kallioon, tsätti on liekeissä.
Eskapismi. Dj laittaa musiikkia kovemmalle. On keskiviikko. Valot himmenevät. Tytön repusta kuuluu pilleripurkin ääni: jag mår bra. Vieläkin voi vähän nostaa volaa. Kello on 19.45.
Vastakulttuurin tuolla puolen. Kävin joskus parturissa, jossa soi minimalistinen elektro. Minulle sanottiin: tämä on minimalistista elektroa. Ylitin Uudenmaankadun, ja niin olin Uudenmaankadun tuolla puolen. Tästä on kysymys.
Peter Pan. A: ”Mitä muijat, mikä boogie? Hyvältä näyttää niinku kuuluuki.” B: ”Mitä äijät, mikä boogie? Mä oon messis mitä ikin tapahtuuki.” C: ”Sä oot 30.”

Julian ei lähettänyt minulle bulkkia, Y:n dna on totisinta totta! Mikä yhteisyyden tunne! Näinä rockin, politiikan ja historian jälkeisinä aikoina tunnen todella kuuluvani johonkin! Syleilkäämme!
Meidän lapsemme ovat taas meidän. Mutta heillä ei ole vielä nimeä, koska Heitä ei vielä ole. Meillä suomalaisilla ei ole hätää, koska aakkosia on vielä jäljellä. Z-sukupolvemme lapset ovat Å-sukupolvi.
He alkavat syntyä näillä näppäimillä. Vanhempamme antoivat meille rahisevat vinyylit, jotka me myimme ja ostimme tänään takaisin. Me annamme lapsillemme cd-levyt, jotka eivät ole analogisia eivätkä digitaalisia, vaan muovilättyihin survottuja nollia ja ykkösiä. Se on meidän alibimme.

Olavi Uusivirta