10. joulukuuta 2010

Helsingillä on nyt paineita. Designpääkaupunkivuosi 2012 lähestyy. Kansainvälinen designsäätiö kokoaa parhaillaan ohjelmaehdotuksia ja Helsinki pohtii, miten saisi turistit innostumaan kaupungin nähtävyyksistä. On aika ideoida näkemistä turisteille, jotka tuntevat enintään Unikko-kuosin ja Suomen maineen Newsweekin ehkä parhaana maana.
    Yksi vaihtoehto voisi olla kodittoman Helsinki. Sellaista turistikierrosta olemme nyt aloittamassa Kaisaniemen metrokäytävässä. Pasi Kammonen, 40, uhmaa Yliopistokadun viimaa jenkkihuivilla. Pasi on pätevä opas, sillä hän on viettänyt lähes puolet elämästään kadulla. Koulukiusattu lapsuus Pukkilassa vaihtui lasten- ja nuorisokodin kautta vankiloihin ja niistä taivasalle.

Poikkeamme heti turismin kaanonista. Tavallisella kierroksella olisimme kääntyneet uusklassiselle Senaatintorille. Tähyilisimme Valtioneuvoston linnaa ja poseeraisimme Tuomiokirkon portailla. Nyt olemme sen sijaan Mikonkadulla. Vieressämme on kyllä vuonna 1887 valmistunut Ateneum, Suomen kansallisgalleria, jonne on kuorittu maalaustaiteen kerma. Meitä kiinnostaa kuitenkin Aikatalo.
    Aulassa Pasi osoittaa ylös, sushibaarin ja pian toimintansa lopettavan Bristolin suuntaan.
    ”Leffateatterin sohvilla nukuttiin jätkien kanssa.”
    Jätkillä Pasi tarkoittaa veljeään sekä muutamaa kaveriaan Helsinginkadun asumisyhteisöstä Sällikodista. Pasille kierroksemme onkin nostalgiaa, koska hän pyörii nykyään Kalliossa. Siellä toimii myös Vailla vakinaista asuntoa ry, jossa Pasi on vertaistukihenkilönä.

Lähellä oleva Esplanadi kuuluu turistikierrokseen kuin liivi matkaoppaalle. Historiallisen promenadipuiston yhteydessä näkisimme Havis Amandan kurvit ja merkkimiesten patsaita. Voisimme hivellä marmoria Alvar Aallon suunnittelemassa Akateemisessa Kirjakaupassa. Pian alkaisivat joulumarkkinatkin.
    Mutta ei, Pasi vie meidät Hansakäytävään. Istumme kivipenkille. Vieressä ratikat kolisevat Mannerheimintiellä. Helsingin pääkadulla, huomauttaisi ehkä perinteisen kierroksen opas. Meidän oppaamme ottaa pullosta huikan punaista Markiisia.
    ”Tässä juodaan brenkkua. Istumista ja sosiaalista länkytystä.”

On hyvä hetki pohtia kierroksemme ideaa. Asunnottomuusturismi herättää Pasissa ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta kaupungin köyhyyden näkeminen on Pasin mukaan oikein ”niille”, eli turisteille ja maalaisille. Pitkään mietittyään hän kuitenkin epäilee, olisiko kierroksista lopulta hyötyä.
    ”Luulen, että se olisi vain ihmettelyä. Ruvettaisiin haukkumaan. Ekaksi joku metsuri sanoisi, että mene töihin. Minne, jos ei ole kämppää?”
    Esimerkiksi Kööpenhaminassa tällaisia kodittomuuskävelyjä järjestetään kaupungin eri alueilla. Helsingissäkin riittäisi reittejä yllin kyllin. Talvella lähiöidenkin asunnottomat tosin suuntaavat keskustaan, Pasi sanoo.
    ”Ja rikkaammat ja leveämmät lähtee laskettelemaan.”

Nousemme maan alta Lasipalatsin kylkeen. Arkkitehtuurikierroksilla kamerat räpsyvät. Rakennus on funktionalismin merkkiteos. Pasi kuitenkin katselee Pikku-Jaska-grilliä. Sen lähellä juotiin silloin, kun Pasilla oli vielä irokeesi.
    ”Kerran lokki paskansi täällä keskelle irokeesia. Kävin pesemässä fledan. Seuraavana päivänä sama juttu.”

Tässä kohtaa matkaoppaat viimeistään rykivät äänensä kirkkaaksi. Sivuutamme nimittäin nykytaiteen museo Kiasman. Sen on suunnitellut amerikkalainen arkkitehti Steven Holl. Lonely Planet -opaskirja ihastelee rakennuksen muotoja, jotka ovat kiehtovan outoja – quirky. Me kuitenkin jatkamme Pikkuparlamentin puistoon.
    Tähyämme Eduskuntatalolle. Turistibussit ovat vakiokalustoa klassismia edustavan parlamenttitalon edessä. Meille olennaisempaa on vuonna 2004 valmistunut lisärakennus. Remontin myötä puiston väen puskat vaihtuivat kivetykseen.
    ”Tänne tehtiin Jartsa-vainaan kanssa katos lainapeitteistä. Haettiin Pikkuparlamentista maitokoreja penkeiksi”, Pasi muistelee.
    Se Pikkuparlamentti oli aiemmin paikalla ollut ravintola. Viereisestä Alkosta Pasi taas osti kerran 15 pulloa viiniä puistoon. Konnunsuon vankilasta vapautumista piti juhlia.
    Oikealla näemme kiiltelevän Musiikkitalon. Juhlavuoden 2012 vieraille voidaan vihdoin esitellä maailmanluokan konserttisalia. Oikeastaan kuitenkin katsomme VR:n makasiinien hautausmaalle. Makasiineilla asunnottomat viihtyivät.
    ”Styroksia, Hesaria, lämpimät vaatteet. Hesaria vielä päälle”, Pasi kuvaa petiä.
    Ei makasiineilla majailu toki huoletonta ollut.
    ”Yhdellä kaverilla oli kipsi jalassa. Joku tuli sorkkaraudan kanssa ikkunasta sisään ja tappoi sen.”

Pasin tuttavapiirin kuolemista saisi oman surullisen kierroksensa. Se veisi ainakin Meilahteen. Siellä turistikierroksille löytyy Seurasaarta, taidetta ja Urho Kekkosen museota. Me kävisimme kuitenkin sairaalassa, jossa eräs Pasin kavereista virui haimatulehduksen takia. Vatsaan kiinnitetty huuhtelupussi letkuineen vaati jatkuvaa kontrollia.
    ”Sitten se meni suorituskyvyn yli ja poks.”
    Lähdemme puistosta Arkadiankadulle. Pistäydymme lämmittelemässä käytävässä Patentti- ja rekisterihallituksen luona. Näillä kulmilla esitellään yleensä urbaania yötä. Yökerho The Circus on merkitty eräällä matkailusivustolla hakusanoilla lively ja hip. Vielä klubi on hiljainen.
    Takaisin ulos, viimaan. Pasi sanoo, että kaupunki pystyy tekemään enemmän. Niin asunnottomuudelle kuin turismillekin.
    ”Kaupungin tahto on suoraan verrannollinen yksilön tahtoon. Jos haluaa litran maitoa, sen hankkii.”
    Kampin keskuksen vieressä pysähdymme. Täällä näkyy paljon toppatakkisia opaskylttien kantajia.
    Shoppaileva turisti innostuu ostoskeskuksen teemoittain jaetuista kaupoista. Hengähtää voi sushin äärellä, ja sitten jatkaa Tennispalatsin taidemuseoon. Kaukana ei ole Temppeliaukion kirkko turistibusseineen.
    Pasille tämä nähtävyyksien keskittymä on ollut aamujuomien areena.
    ”Täällä oltiin aikanaan ekat venäläiset kaljat kädessä, kun pamahti. Mentiin sillalle katsomaan. Näkyi jätkän pää ja toinen käsi.”
    Se oli varhainen heinäkuun aamu 2002. Kampin autopommi oli palkkamurha, josta uutisoitiin ulkomaillakin.
    Pasi kertoo myös aukiolla (8) ostamastaan pimeästä votkapullosta, jonka sisältö kellersi ja maistui kerosiinilta eli lentopetrolilta. Hän sai rahansa takaisin.

Alkaa olla lounasaika. Vailla vakituista asuntoa ry tarjoaa Sörnäisissä pizzaa. On siis viimeisen kohteemme vuoro. Kävelemme kohti Narinkkatoria (9), joka on tullut turisteille tunnetuksi ainakin virallisena Euroviisutorina vuonna 2007.
    Matkalla Pasi arvioi vielä muita kodittoman Helsingin kohteita. Ratikka-ajelu voisi sopia, koska asunnotonkin voi istua julkisissa ”tiettyyn pisteeseen asti”. Tummanvihreitä ulkovessoja hän ei suosittele.
    ”Siellä saa olla 20 minuuttia rauhassa. Sitten alkaa hälytin huutaa, jos käännät kylkeä. Pitää olla täysin liikkumatta.”
    Olemme lopulta Kampin ja Forumin yhdyskäytävässä (10). Pasi avaa palopostin kapean oven. Käytävän kyljessä on pölyistä, talvellakin lämmintä tilaa, jonne käpertyä. Ohikulkijoista erottaa vain ohut seinä. Entäs vartijat?
    ”Kyllä ne sitten tietää, jos sä kuorsaat. ”
    Pasilla oli aikanaan myös 32 ovikoodia keskustan rappukäytäviin. Nyt se on historiaa. Pasi on pillereistä luopunut runoilija. Asukki-lehden tekstien seuraava deadline on ovella.

Jos Helsinkiin tulisi kodittomuuskierroksia, Pasi voisi kuitenkin ryhtyä oppaaksi.
    ”Jos se ei rajoittaisi dokaamista tai kirjoittamista.”
    Parissa tunnissa ei ehdi paljon. Klassisella Helsinki-kierroksella kiirehtisimme ainakin vielä Aallon suunnittelemalle Finlandia-talolle. Punavuoren putiikit ovat koluamatta, samoin Eliel Saarisen graniittinen rautatieasema, joka on monelle turistille myös ensikosketus kaupunkiin.
    Me voisimme käydä Postitalon kulmalla, jossa haisee aina virtsa. Tai kaupoissa, joista Pasin koditon tuttu hamstrasi suklaalevyjä. Suklaahyllyllä törmäisimme varmasti Fazeria kahmiviin matkailijoihin. Pasin tuttu ei kylläkään yleensä maksanut. Mies kuoli kierrostamme edeltävällä viikolla.

Veera Jussila
Kuvat Teemu Granström