29. lokakuuta 2010
Teksti:

Tervetuloa kokeellisen videon niksinurkkaan. Tänään opetellaan, miten naiset ja miehet voivat aloittaa oman videotaiteen tekemisen.
Tyhjennä olohuoneesi ja aseta seinille roikkumaan valkoisia lakanoita. Tuijota kameraa ja vaihda ilmeitä kuin et olisi ennen peilikuvaasi nähnyt. Nopeasti huomaat, että teoksesi on saavuttanut saman tason kuin suurin osa videotaiteesta. Anna kameran pyöriä ja mieti samalla teokselle nimeä, jossa voisi käyttää sanaa identity.
Jos olet nainen, sinua mietityttää ruumiisi esineellistäminen. Ota vaatteesi pois ja hytise tyhjässä varastossa kelmeässä valossa. Maalaa naamasi huulipunalla ja kiedo A4-arkin värisen ihosi ympärille elmukelmua.
”Upeaa, kun kerrankin häpyni ei edusta seksuaalisuutta”, ajattelet. Tisseilläsi saat takuuvarmasti galleriavieraat pysähtymään.
Mies, sinä tutkit ruumiin kipua. Ota naula ja pistä reittäsi kameran hurinan säestämänä. Nyt on todella tärkeää, että video kestää kauan. Se nostaa maskuliinisen representaation tehoa.
Oppia voi käydä hakemassa Suomen parhaasta museosta, jossa on aina esillä maailman laadukkainta videotaidetta. Kiasman isolta seinältä tuijottaa naisen naama, jonka päälle ruiskitaan vettä. Eeva-Mari Haikalan teoksen nimi on Mist, suomeksi sumutus. Haikalan videoissa möllöttäminen on lähes kansainvälistä tasoa.
Aloittelevan videotaiteilijan kannattaa tarkkaan miettiä, mitä tulevissa teoksissaan naamalleen kaataa. Suomen vientihuiput ovat jo valuttaneet kasvoilleen voita, hilloa, maitoa ja maalia.

Kiasmassa voi ottaa oppia myös menestyneestä brittitaiteesta. Sam Taylor-Wood hyödyntää heikkoa näyttelemistä ja tyhjäkäyntiä niin taitavasti, että tekisi mieli alkaa puhua performanssitaiteen pyhimmästä olemuksesta, mutta siihen herkkupalaan Paskapää palaa vasta ensi vuonna.
Taylor-Woodin teoksessa Pilkan irvikuva mies istuu ja välillä myös kävelee. Kuva pätkii. Nainen huutaa: ”What the fuck do you mean with that!”
Videotaiteessa tuollaisiin kysymyksiin ei tarvitse vastata.
Ei-esittävään videotaiteeseen tarvitset kameran, joka on kytketty televisioon. Kuvaa kuvaa, joka kuvaa kuvaa. Pyri siihen, että rakeinen tai pikselinen materiaali on tylsää, tylsää, tylsää, tylsää, tylsää, tylsää, tylsää, tylsää. Turruttavan toiston jälkeen siintää uusi ulottuvuus.
Anna vaan heilua, hurista ja säristä. Jaksa se epileptinen kohtaus. Kun ruutu vihdoin tummenee, verkkokalvoillesi jämähtää jotain optista, ikonista ja immersoivaa.
Se on paskaa.