Sota linssin takaa
| 29. lokakuuta 2010 | Laajat artikkelit | kommentit (2) |
Joulukuu 1982. Libanon, israelilaisten miehittämä Beirut. Taksi syöksyy pitkin vanhaa moottoritietä kohti lentokenttää. Joka puolella näkyy luotien jälkiä, keskikaistalla Kleinbussin tuulilasin läpi roikkuu verinen miehen ruumis. Taksissa Lehtikuvan kuvaaja Jore Puusa rukoilee mielessään, etteivät vuorilta raskaalla kalustolla ampuvien falangistien luodit osuisi.
”Israelilaisten tarkastuspisteellä sanottiin, että kuolette varmasti. Mutta piti saada kama jouluksi Suomeen”, Jore Puusa, 58, kertoo.
Huhtikuu 2008. Irak, Bagdadin maakunta. Helsingin Sanomien kuvaaja Sami Kero, 31, lueskelee päivästä toiseen kirjoja ja katselee Tohtori Outolempeä pressikeskuksessa Green Zonella. Kahdeksantena odottelupäivänä työlupa viimein irtoaa ja hän lähtee partiomatkalle yhdysvaltalaisjoukkojen mukana. Kero huomaa odottaneensa enemmän toimintaa.
”Odotin myös, että jenkkijoukot eivät olisi niin pihalla kuin eurooppalainen media antaa ymmärtää. Oli ne, ja pahemminkin. Suuri osa sotilaista oli parikymppisiä jannuja syvästä etelästä, ensimmäistä kertaa ulkomailla, vaimo paksuna ja talovelkaa maksamassa”, Kero kertoo.
Helmikuu 2010. Afganistan, Helmandin maakunta. Helikopteri nousee Lucekista määränpäänään Helmandin tukikohta. Freelance-kuvaaja Niklas Meltio, 31, on viettänyt kuukauden virolaisten Isaf-joukkojen mukana. Operaatio Moshtarak on hänen osaltaan ohi. Kopterin lattia on verestä punainen ja Meltion jaloissa lepää kuollut afgaanisotilas.
”Sisäistin, että pääsen täältä himaan, mutta nämä eivät pääse täältä minnekään. Tajusin, että se kuollut tyyppi olisin voinut olla minä.”
Nämä ovat tarinoita sotakuvien takaa – tarinoita, jotka eivät välity sanomalehtien lukijoille. Jokainen kriisialueella tehty kuvauskeikka jättää kuitenkin jäljen ihmiseen linssin takana.
Vaikka kriisi- ja katastrofialueilla pyörii yhä enemmän journalisteja, Suomessa kriisialueiden kuvaajien määrä on vähentynyt. Syy on raha. Pelkät vakuutusmaksut ovat usein suurempia kuin yhden päivän keikkapalkkio. Kansainväliset uutistoimistot tuottavat valmista uutiskuvaa enemmän kuin lehteen ikinä mahtuu, ja paikallisten freelance-kuvaajien, stringereiden, käyttö on lisääntynyt. Tällä hetkellä sota- ja katastrofikeikkoja – ammattislangilla raatokeikkoja – tekeviä suomalaiskuvaajia on kymmenkunta. Free-kuvaaja Niklas Meltio ja Helsingin Sanomien Sami Kero ovat kaksi heistä.
Meltion kuvia Tadzikistanista, Romaniasta, Irakista ja embedded-keikoilta Afganistanissa on julkaistu muun muassa Huvudstadbladetissa, Svenska Dagbladetissa ja Dagens Nyheterissä. Hänen kuvareportaasinsa Somaliasta julkaistaan joulukuussa Imagessa. Kero taas on kuvannut muun muassa Haitin maanjäristyksen tuhoja, Bangkokin punapaitojen mellakoita ja opposition mielenosoituksia Kinshasassa Kongon presidentinvaalien aikaan. Myös hän on ollut embeddattuna Irakissa ja Afganistanissa.
Embedded-keikoilla journalistit kulkevat sotilasjoukkojen mukana sotakentillä. Tällaiset juttukeikat ovat lisääntyneet 2000-luvulta lähtien muun muassa siksi, että kuvaajien on nykyään vaikeampi päästä sotatoimialueen kiinnostaviin paikkoihin. Embeddausta kritisoivien mukaan journalistin on joukkojen matkassa mahdotonta säilyttää lähdekritiikki ja sitoutumattomuus. Paikoissa liikutaan armeijan ehdoilla, ja niihin liittyy paljon rajoituksia.
Keron ja Meltion mukaan sensuuri liittyy suurimmaksi osaksi sotataktiseen aineistoon, eikä kummaltakaan ole jäänyt yhtään kuvaa julkaisematta. Kero kuitenkin kertoo, että yritetty on. Virolaiset joukot ja myöhemmin Viron puolustusvoimat yrittivät kieltää kuvat talebanien vangitsemisesta.
Puusa sen sijaan edustaa vanhempaa kaartia: hän lopetti raatokeikat 1980-luvun lopulla kuvattuaan yli kymmenen vuotta nälänhätää, katastrofeja ja sotia.
Mutta miksi juuri he? Mitä työ tekijältään vaatii ja mikä on sen hinta?
Sami Kero lähtee ulkomaankomennuksille siksi, että on käynyt SPR:n kriisialuekoulutuksen. Kerolle kyse on puhtaasta tiedonvälityksestä. Sankarijournalismi, jossa toimittajan ideologia pelastaa maailman, on hänen mielestään arveluttava lähtökohta.
”Jos ideologiaksi ei lasketa sitä, että meillä hyvinvoivina pallontallaajina on velvollisuus edes tietää, mitä kriisialueilla tapahtuu. Luotettavan ja oleellisen tiedon välittäminen on aivan tarpeeksi suuri haaste journalistille.”
Puusa ryhtyi sotakuvaajaksi sattumalta. Kun hän vuonna 1977 aloitti Lehtikuvalla, kaikilla muilla lehtikuvaajilla oli perhe. Oli luonnollista, että juuri poikamies lähti.
”Jonkun sinne on mentävä. Tein minulle annetun työtehtävän, joka sattui olemaan jossain keppihelvetissä. En mä lähtenyt parantamaan maailmaa”, Puusa sanoo.
”Kuvaushetkellä kukaan ei tasan tarkkaan ajattele mitään jaloja. Numero yksi on: säily hengissä. Numero kaksi: hoida kuvat ja numero kolme: hoida kama pois maasta”, hän sanoo.
Puusa näki työn lehtikuvaajan ammatin huipentumana. Hänen tarkoituksensa oli tuottaa työnantajalle materiaalia, joka tuottaisi voittoja. Toki mukana oli myös seikkailunhalua. ”Lapselliselle kusipäiselle maalaispojalle” bonus oli myös gloria, joka työhön tuolloin liitettiin.
”Adrenaliiniryöppyjä, seksiä, kalliita viinoja. Kun tulin pahalta keikalta Suomeen, Pressiklubille oli oikein kiva mennä. Sellaista jamesbond-elämää, kieltämättä. Mutta olin hirveän sumea silloin. Kun aloin nähdä sosiaalisen eriarvoisuuden, tajusin, että tämä systeemihän on päin helvettiä. Ja hinta, minkä raatokeikoista maksoin, oli aivan kauhea.”
Hinnalla Puusa tarkoittaa post-traumaattista stressihäiriötä ja kyynisyyttä, jotka tulivat raatokeikkojen sivutuotteena. Mutta niistä hieman myöhemmin.
Sitten on Meltio. Meltiosta, joka oli pitkään kuvannut harrastusmielessä, tuli täysipäiväinen lehtikuvaaja vuonna 2004. Vielä 2000-luvun alkupuolella hän osoitti mieltään milloin suurlähetystöjen edessä, milloin eduskuntatalolla tai itsenäisyyspäivän kuokkavieraana. Ääripasifisti päätti ryhtyä kriisialuekuvaajaksi päästäkseen sinne, missä tapahtuu.
”Oltiin oltu illalla osoittamassa mieltä Yhdysvaltojen suurlähetystön edessä, huutamassa että imperialisti-USA ulos Irakista. Päätin, että nyt ei enää yhtään paskakeikkaa baarityöntekijänä”, Meltio sanoo.
Hän haluaa kertoa tavallisten ihmisten tarinoita ja tuoda todellisuuden ihmisten aamupalapöytään. Hän haluaa antaa äänen niille, joilla ei muuten ole mahdollisuutta tulla kuulluksi. Mennä paikkoihin, joista ei ole hetkeen kuultu ja joista medioiden huomio on siirtynyt seuraavaan paikkaan, jossa räjähti. Hän uskoo, että valokuvalla on voima parantaa maailmaa.
Lokakuu 1979. Iran, Teheran. Lehtikuva on vuokrannut parikymppisen Jore Puusan Ulkopoliittiselle instituutille, ja hänet on lähetetty ensimmäiselle raatokeikalleen. Taksi on noutanut hänet lentokentältä, mutta matkalla hotellille tie on poikki mielenosoituksen vuoksi.
”Kuski huikkaa mulle demonstration please. Tietäähän se, että tällaista roinaa mä kaipaan. Kävelen muutaman metrin väkijoukon suuntaan. Vastaan juoksee pieni tyttö, ja joku ampuu sen päästä läpi. Siitä lentää kaikenlaista mun päälle ja kengille. Mitä mä teen? Alan ottaa valokuvia.”
”Myöhemmin istun hotellissa konjakkilasi kourassa täristen ja totean, etten jäätynyt.”
Sotakuvaaja ei saa jäätyä. Se on ensimmäinen sääntö. Kuvaaja juoksee sinne, mistä muut pakenevat. Meltio läpäisi tulikokeensa ensimmäisellä embedded-keikalla Afganistanissa. Hän kertoo, että Bagdadissa oli autopommeja, ja kerran lähellä paukkui kun oltiin autojonossa. Kaupunkiterrorismiin verrattuna Helmand oli kuitenkin erilainen ympäristö, aivan kuin Ilmestyskirja.Nyt -elokuvasta. Vuorokauden ympäri paukkui, mutta aktiiviseen taisteluun tottui Meltion mukaan yllättävän nopeasti.
”Taistelua käytiin 300 metrin päässä leiristä. Sen tiesi, että tuon oksan ohi kun kävelet, alkaa muurin takaa rapsahdella. Öisinkin paukkui. Makasin paskaisessa ojassa ja katsoin, kun raketteja lentää yli. Eikä ollut poispääsyä.”
Kuukauden aikana brittisotilaita menehtyi Meltion mukaan paitsi taisteluihin myös nestehukkaan 40-asteisella aavikolla. Ensimmäiseen rytäkkään Meltio joutui ollessaan partion mukana tiedustelureissulla rikkaan paikallisen miehen kotona.
”Joku sotilaista sanoi, että tässä on jotain fishyä”, Meltio kertoo. Hän osasi hieman pashtoa ja jutteli miehen kanssa. Mies ei halunnut, että sotilaat poistuvat etuovesta, vaan kehotti takaovelle. Ulkona heidät saarrettiin kahdesta suunnasta ja 50 metrin päästä pusikoista alkoi ”leimahtaa”.
”Yleensä oli tunne, että Isafin tyypit hallitsee tilanteen, mutta ei nyt. Muistan, että kaveri huutaa move move move. Juoksin vaan pihan läpi suojaan ja luodit vinkui jalkoihin.”
Lähitaistelu kesti yöhön asti. Mitä Meltio silloin ajatteli?
”Ehkä multa puuttuu joku geeni”, hän hymähtää.
”Ajattelin, että nyt sitä duunia. En tullut tänne asti kyykkimään seinän takana, vaan kuvaan niin pitkään kunnes on pakko lopettaa.”
Jäätymistä estää väline, kamera, joka sijoittuu todellisuuden ja kuvaajan väliin. Ei kamera kuvaajan tuntemuksia pois suodata, mutta sen kanssa ei lamaannu niin helposti. Kun joutuu miettimään teknistä suoritusta ja keskittymään johonkin, oma paha olo ja ahdistus eivät tule heti läpi. Ahdistuksen tunteet kuitenkin tulevat. Mutta vielä niitäkin ennen tulee pelko.
Edelleenkin lokakuu 1979, Iran, Teheran. Puusan fikseri, paikallinen opas ja järjestelijä, on kertonut, että Savak, šaahin tiedustelu- ja turvallisuusjoukot, on edellisenä päivänä ampunut markkinatorilla ihmisiä. Kun Puusa kuvaa verisiä kädenjälkiä seinässä, takaa tulee sotilas. Savakin joukot sitovat Puusan käsistään kiinni miehistönkuljetusautoon ja sanovat, että on viimeisen rukouksen aika.
Kuuluu klak-klak, kun yksi heistä vetää M-61 -rynnäkkökiväärin liikkuvat taakse ja painaa aseen Puusan niskaan.
”Mä muistan auton putkeen liimatun kokistarran, joka oli puoliksi raaputettu. Tuijotin vain sitä hölmönä. Ei, ei elämä vilistänyt läpi, mitään vilinää ei ollut. Oli vaan se kokistarra. ”
Seuraavaksi sotilas vetää liipaisimesta ja kuuluu vaan klonk-klonk, tyhjää. Seuraa naurunrämäkkä, jota lisää märkä tahra etumuksessa.
”UPIn autonkuljettaja raahasi mut autoon. Mä olin ihan muissa maailmoissa, ajattelin vain että J. Puusaa viedään nyt toiseen hiippakuntaan.”
Tämän jälkeen Puusaa vietiin kuitenkin heti seuraavalle keikalle maanjäristysalueelle.
Ylilyönnit ja vilunkipeli ovat skuupinmetsästyksen varjopuoli. Kuvitus on raaistunut. Kilpailu brutaaleimmista ja vaikuttavimmista kuvista ajaa lavastamiseen. Kuvia vääristellään esimerkiksi kuvamanipuloinnilla. Uutistoimisto Reuters sai pyyhkeitä julkaistuaan parannellun kuvan Beirutista Israelin-Libanonin konfliktin aikaan vuonna 2006. Paljastui, että toimiston palkkaama stringeri oli photoshopannut kuvaan savupilvet, tosin varsin huonosti.
Astetta kovempia väärinkäytöksiä ovat ne, joissa uhreja hyväksikäytetään. Puusan mukaan jotkut valokuvaajat kääntelivät pakolaisleireillä lapsia ja raahasivat ruumiita parempaan valoon. Jotkut taas tarjosivat kvašiorkorista – tauti, jossa proteiinin puute aiheuttaa kuihtuneet raajat ja turvonneen vatsan – kärsivien lasten vanhemmille suklaata, sätkiä tai kokista, jotta nämä nipistelisivät lapsiaan ja saisivat nämä huutamaan kuvaa varten.
Joka tapauksessa kuvaajat ottavat henkilökohtaisen riskin. Lehtikuvaajia loukkaantuu, ja heitä kidnapataan. Ja kuolee.
Sami Kero kertoo kuitenkin laskeskelleensa, että riski saada luodista embedded-keikalla on pieni, koska matkassa on kokeneita toimittajia. Helsingin Sanomat ei halua verisiä taistelukuvia. Lisäksi embedded-keikoilla toimittajia on kuollut suhteessa vähemmän. Toisaalta hän ei myöskään ole vielä joutunut keskelle kiivaita taisteluja, ja hän on aina odottanut pahempaa kuin mitä vastaan on tullut.
”Olen selittänyt asian itselleni niin, että kriisi- ja sotatoimialueilla voi työskennellä melko turvallisesti, jos käyttää järkeä. Kukaan ei tee kuolleella kuvaajalla mitään. Siinä, että tapattaa itsensä kuvan takia, ei ole mitään hienoa tai sankarillista”, Kero sanoo.
Itselle riskin perusteleminen ehkä onnistuu, mutta läheisille ei. Puusa lopetti keikat kun hänen ensimmäinen poikansa syntyi. Läheiset stressaavat joka tapauksessa, Kero ja kaksivuotiaan lapsen isä Meltio kertovat. Meltio sanoo, että vaimo ymmärtää.
”Kyllä hän stressaa, mutta suhtautuu hienosti. Se on osa mua. Have it all or lose it all, niin olen ajatellut läpi elämän.”
Mistään yli-inhimillisistä kyvyistä ei ole kyse. Jos ei pelkää, on täysi pöhkö, sanovat kaikki kolme kuvaajaa. Usein pelkotilat tulevat kuitenkin vasta myöhemmin kotona.
Helmikuu 2010. Afganistan, Helmand. Nato-joukot ovat aloittaneet operaatio Moshtarakin, joka on suurin Afganistanissa toteutettu sotilasoperaatio. Niklas Meltio on palannut Helmandiin. Ensimmäisen keikan jälkeen ei ole mennyt päivääkään, ettei Afganistan olisi pyörinyt ajatuksissa.
”Kun pääsin sinne takaisin, oli olo kuin olisin tullut kotiin. Euforia tulee siitä, kun tajuaa, että mun pitää olla täällä. Ahdistus kotona oli vieroitusoire.”
Äärimmäisyyksiin menemisen ja omien rajojen rikkomisen kääntöpuoli on se, että menoon ja adrenaliinipiikkeihin jää koukkuun. Samat kuvaajat ja toimittajat pyörivät vuosikausia kriisialueilla. Jotkut järjestelevät elämänsä niin, että asettuvat asumaan lähelle konfliktialueita. Kiinnekohdat siviilielämään ja perheeseen katoavat. Meltio kutsuu tätä yhdysvaltalaisen kuvaajan mukaan Nachtwey-syndroomaksi: työ antaa elämälle kaiken merkityksen.
Syndroomasta kärsiville on toinenkin nimi: war junkies, sotanarkkarit. Puusa ja Kero kertovat tunnistavansa ilmiön, Meltio kärsivänsä siitä myös itse. Sota ja adrenaliinikiksit eivät itsessään vedä häntä paikalle, vaan ajatus siitä, että tekee jotain tärkeää.
”Mulla ei ole muita identiteettejä. Tämä on asia, jonka osaan parhaiten. Totta kai siellä kokee kontaktitilanteissa adrenaliiniryöppyjä. Mutta ymmärrän kyllä, että kun tulee partioreissulta takaisin ilman taistelua, se on hyvä päivä.”
Entä sitten ajatus siitä, että saa leipänsä toisen tuskasta? Meltio vastaa tekevänsä keikkoja intohimosta, ei rahasta.
”Saan kuukaudesta Helmandissa saman verran kuin neljän tunnin muotikuvauksista.”
Niin. Meltio on syvällä työssään, ja hän tietää sen itsekin. Kun hän tulee keikalta kotiin, arkitodellisuus tuntuu aluksi tylsältä. On vaikea nähdä syitä tehdä muita kuvauskeikkoja. Asiat, jotka normaalisti tuntuisivat hauskoilta, eivät säväytä.
”Kun näkee jonkun shoppailemassa, ajattelee vaan, että mitä helvettiä. Mitähän se 8-vuotias Sarmina keskellä aavikkoa tekee nyt?”
Vähitellen turtuminen hälvenee, mutta hyvin pian alkaa taas kutkuttaa. Meltio palasi puolitoista kuukautta sitten Somaliasta mukanaan virus, jonka vuoksi hän on haastattelua edeltävällä viikolla ollut kolme päivää tiputuksessa ja joka on hämärtänyt toisesta silmästä näkökyvyn. Silti hän hahmottelee jo seuraavaa reissua.
Eivätkö hälytyskellot soi, jos elämän tarkoitus löytyy vain sotatantereilta? Kyllä, Meltio tunnistaa riskit. Hänellä on kuitenkin yksi tärkeämpi kiintopiste elämässään: perhe. Ilman sitä hän asuisi Dubaissa ja tekisi sieltä käsin pidempiä työrupeamia.
Vuosi 1987. Etiopia. Puusa istuu lentokoneessa matkalla Addis Abebasta yhteen Eritrean pakolaisleireistä. Samaan aikaan kun valtio käy sotaa itsenäistymistä ajavaa Eritrean kansan vapautusrintamaa vastaan, ihmiset kärsivät vuosikymmenen pahimmasta, kuivuuden aiheuttamasta nälänhädästä. Matka jää viimeiseksi kuvauskeikaksi kriisialueilla.
”Se alkoi jo vuoden 1984 kieppeillä. Aloin tajuta, ettei kaikki ollut hyvin. Heräsin kolmen–neljän aikaan yöllä, ja jos en kiljunut, olin likomärkänä hiestä”, Puusa kertoo.
”Traumaattiset kokemukset paloivat tiettyihin aivon osiin kiinni.”
Raatokeikat saivat jäädä, ja 1990-luvun alussa Puusan oireille löytyi myös diagnoosi. Hän kärsii post-traumaattisesta stressihäiriöstä, on lievällä masennuslääkityksellä ja käy pari kertaa vuodessa psykiatrin kanssa kokemuksia läpi. Nykyään Helsingin evankelisen opiston HEO:n kuvajournalismilinjan johtajana toimiva Puusa saattaa edelleen kaupungilla kävellessään ”dyykata”, vetää päätä alas, kun pakoputki paukahtaa. Ja kauhut tulevat yhä uniin.
”Se on hinta, jonka joutuu maksamaan. Mutta päivääkään en antaisi pois.”
Mielenterveysongelmat ovat sotajournalistien ongelma.
”Siitä ei ehkä kauheasti puhuta, mutta se on yleistä”, sanoo Niklas Meltio. Ongelmia käsitellään esimerkiksi sota-ja katastrofialueiden kuvajournalismiin keskittyvillä Visa Pour L’Image -festivaaleilla, jotka järjestetään vuosittain Perpignanissa Ranskassa.
”Se, että pystyy avoimesti keskustelemaan kokemuksista, vaikka sitten makaaberin huumorin keinoin, tuntuu hyvältä. Ei siellä mitään terapiasessioita ole, mutta on helpottavaa keskustella samoja juttuja nähneiden kanssa asioista, jotka ovat jääneet kummittelemaan.”
Toistuvia painajaisia hänellä ei ole, eikä traumojakaan.
Sami Kerokaan ei ole menettänyt yöuniaan keikkojen takia.
”Kai nähdyt ja koetut asiat jotenkin ihmiseen vaikuttavat, mutta en ole kokenut, että niistä olisi jäänyt mitään traumoja. Haitin jälkeen mumisin kuulemma jotain unissani ja näin painajaisia.”
Töissä myös kannustetaan käymään kriisikeikkojen jälkeen tarvittaessa debriefingissä, hän kertoo.
Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen?
Kyynisen Puusan mukaan ei mitään. Valokuvalla ei ole hänen mukaansa enää voimaa.
”Vasteaika sivulla yhden kuvan kohdalla on nelisen sekuntia, ihmiset ovat nykyään niin turtuneet siihen roinaan”, hän sanoo. Kuvat ja jutut ovat kalankäärettä – ei seuraavana päivänä, vaan jo seuraavalle sivulle käännettäessä.
Vastapainona Puusan ajatusmaailmalle ovat optimistiset Kero ja Meltio. Jälkimmäinen uskoo, että kuvat jäävät verkkokalvoille ja vaikuttavat lukijoihin enemmän kuin arvataankaan. Hän ei halua, että länsimaiset ihmiset unohtavat toisen todellisuuden, joten velvollisuus on kertoa lisää.
Yksi asia on kuitenkin varmaa, hyvässä ja pahassa. Vaikka me unohdamme, he eivät.
Ann-Mari Huhtanen
Kuva Niklas Meltio
Luin Ann-Marin jutun ja se oli oivaltava.
Itse olin 70 – 80 luvun taitteesafree-lance suhteessa Suomen Kuvalehteen. Olen kirjoittanut muutamasta omasta kokemuksestani kirjaan Raivo & Haltioituminen kust. Musta Taide.
Seuraava juttu on vuodelta 1981 Beirutista
terveisin Stefan Bremer
Jouduin jälleen Suomen Kuvalehden paskareissulle Tapani Ruokasen kanssa Israeliin ja Beirutiin. Israelilaiset olivat pommittaneet Beirutin keskustaa jossa 600 ihmistä oli saanut surmansa. Tämä oli reportaasin lähtökohta kun matkustimme ensin Tel Aviviin ja sieltä Israelin pohjoisosaan tutustumaan kiristyneeseen tilanteeseen. Kävimme kylissä Libanonin rajalla ja nähtiin muutama kranaatin jättämä jälki ja haastateltiin paikalliset ihmiset jotka olivat poissa tolataan ja vannoivat veristä kostoa.
Jerusalemissa tavattiin Israelilaisia huippupolitikkoja jotka selvittelivät kantojaan. Sain melko negaativisen kuvan koko Israelista, kaikki olivat ylimielisiä ja valtavan aggressiivisia, mutta tämä oli varmasti myös seurausta tiukentuneesta tilanteesta.
Lennettiin Atenaan ja lähetettiin kaikki matsku joka viittasi Israeliin takaisin Suomeen ja suunnattiin lentomme kohti Beirutia.
Beirutin lentokenttä oli jo masentava kokemus sinänsä, joka puolella oli haalareihin pukeutuneita sotilaita rynnökkökivääriit kainalossa. Matkalla kentältä kaupunkiin oli monta aseistettua valvontapistettä ja kaikkialla ajoi ilmatorjuntakonekiväärein sonnustautuneita maastoautoja. Kaupunki oli tylyn näköinen, rikkiammuttuja rakennuksia ja sotilastukikohtia pitkin välimeren rantoja. Saavuimme ainoaan toimivaan hotelliin, Ambassadooriin jossa kaikki länsimaiset sotajournalistit asuivat. Baaritiskin äärellä hengailivat amerikkalaiset kovanaamat luotiliiveissä ja ajattelin että tämä on jälleen kuin huonosta leffasta. Illalla tavattiin Suomen suurlähetystön asianhoitaja joka toivotti meitä tervetulleiksi ja ilmiotti että tilann pommistusten jälkeen oli kiristynyt kaupungissa ja kaikki odottavat Israelin suurhyökkäystä. Juotiin muutama gintonic ja mentiin koisimaan koska seuraavat päivät oli täyteenbuukattuja haastatteluista sekä kiertoajeluista. Nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään kun hotellin ulkopuolella alkoi vimmattu laukausten vaihto. Pienaseet, sarjatulta ja järeämmät jysähdykset pani ajattelemaan että mitä minä teen täällä ensinnäkään.
Seuraavana aamuna pohdittiin tilannetta Tapanin kanssa jolloin joku valisti meitä että edellisenä iltana Ramadan kausi oli päättynyt ja siitä johtui iloinen tulitus!
Tapani jäi hotelliin hoitamaan yhteyksiä ja minä lähdin ulos kaupungille kuvaamaan. Kävelin summanmutikassa alas kohti rantaa ja ymmarsin miksi paikkaa oli kutsuttu joskus välimeren Pariisiksi. Silti kaikki oli murjottu ja taustalla seisova Inter-Continental hotelli oli täynnä kranaatinreikiä ja mustia palon jättämiä jälkiä. Tulin alas Cornichille joka on leveä rantabulevardi joka ympäröi koko keskikaupungin, siellä keskellä kaistojen nurmella seisoi YK:n aivan rikkisäpäleeksi ammuttu valkoinen Rangerover. Näky oli surrealistinen ja ihmettelin samalla kun otin autosta kuvia että mitenkö kauan tämä raato oli seissyt samassa paikassa. Kävelin poispäin kun takaani kuulin arabinkielistä huutoa, ja kun käännyin katsomaan mua kohti juoksi marjapuuronvärisessä haalarissa rynnäkkökiivääri kourassa sotilas joka eleistä päätellen halusi että pysähdyisin. Hän oli aivan raivoissaan ja tyrkkäsi aseen piipun epämukavasti selkääni ja näytti suunnan mihen piti kävellä. Kiinnitin huomiota että rantabulevardin muurin takana oli ilmatorjuntapattereita ja pysähdyttiin sotilastukikohdan portille. Joudun seisomaan siellä kädet ilmassa samalla kun joku vartiomies soitti kenttäpuhelimella jonnekin.
Ympärilläni seisoi ryhmä marjapuuron värisissä puvuissa olevia sotilaita jotka huusivat minulle kielellä jota en ymmärtänyt. Kun yritin kaivaa laukustani lehtimiespassini sekä akkreditointipapereitani niin huuto yltyi ja jouduin vilkkaasti taas nostamaan käteni.
Jonkun ajan kuluttua saapui englanninkielitaitoinen nuori upseeri joka ryhtyi muurien sisäpuolella kuulustelemaan minua. -Miksi kuvasit YK:n auton? -Millä luvalla? -Miksi liikut täällä ylipäätänsä? Yritin vakuuttaa että olin Suomalainen valokuvaaja ja teen viikkolehteen reportaasia Beirutista. Sanoin että oletin rikkiammutun auton olevan raato joka oli seissyt samassa paikassa pitkään. Upseeri penkoi kassiani ja veti siihen asti kuvaamiani rullat ulos ja sanoi että oli ankarasti kiellettyä kuvata täällä päin ja huudettuansa minulle 15 minuuttia hän vihdoin kertoi että auto oli ammuttu mäsäksi edellisenä yönä ja että neljä ihmistä oli kuollut välikohtauksessa. Hän kertoi että yöllä auto oli tullut pitkin rantabulevardia jolloin autossa ollut YK upseeri oli joutunut kiistaan Libanonilaisen poliisiupseerin kanssa niistä huorista jotka istuivat auton takapenkillä. Poliisiupseeri oli vetänyt aseen ja hypännyt autosta ja aloittanut laukaustenvaihdon pimeässä. Valitettavasti paikka oli huonosti valittu koska Syyrialaiset sotilaat jonka tukikohdan edessä välikohtaus tapahtui luulivat että Israelilaiset suorittivat maihinnousun ja avasivat hillittömän tulituksen jonka seurauksena kaikki autossa olevat saivat surmansa. Ymmärsin siinä vaiheessa että nämä Syyrialaiset eivät ollet kovin innostuneita siitä että joku kuvasi YK:n auton joten pyysin anteeksi ja upseeri toivotti minua kauas pois sekä sanoi että hän ei koskaan enään halunnut nähdä minut.
LEHTIKUVAAJA ON IDIOOTTI
Mutta ihminen on idiootti, varsinkin nuori suomalainen lehtikuvaaja joten kävelin eteenpäin ja kuvasin vastaantulevia ihmisiä jotka lorvivat auringonpaisteessa. Samalla kyttäsiin teleobjektiivini läpi ilmatorjuntatykkejä jotka näkyivät muurien takaa, koska Suomen Kuvalehti ei lähettänyt minua kuvaamaan sunnuntaikävelijöitä pientä riskinottoa piti harrastaa. Olin juuri vaihtamassa filmiä kameraani kun kolme siviilipukuista kaveria piiritti minua aseet kourissaan. Taas mua kuulustettiin, nyt selkeällä englanninkielellä ja taas pengottiin kassini ja takavarikoitiin niitä paria rullaa jota edellisen pidätyksen jälkeen olin ehtinyt valoittaa. -Oletko kuvannut sotilaskohteita (Hyvin kiellettyä -akkreditoitipapereissa luki) johon vastasie että en missään nimessä, olen vain kuvannut tavallisia ihmisiä jotka kävelevät Cornichilla. -Mitä tapahtuu jos kehitämmä nämä rullat ja käy ilmi että niistä löytyy kuvia sotilastukikohdista? -Se on mahdotonta, sillä kuten sanoin olen vain kuvannut katunäkymiä ja tavallisia ihmisiä! Näin jatkoi keskustelu ja kourassani oli koko ajan rullan joka sisälsi kuvia ilmatorjuntalaitteista. Miehet vetivät filmit ulos, nauroivat sekä kertoivat että he pitävät minua silmillä. -Lähde kävelemään äläkä tule tänne enään, oli ystävällinen kehoitus kun tapaaminen lähestyi loppuuaan. Siinä vaiheessa olin jo melko hermostunut ja lähdin kiireesti kävelemään kohti Ambassador hotellia. Pohdin minne piiloittaisin rullan joka oli kourassani koska se oli ainut rulla sen päivän kuvauksista joka toistaiseksi ei ollut nähnyt kirkasta auringonvaloa. Katselin rantakivetystä, voisinko piiloittaa rullan ja myöhemmin tulla takaisin hakemaan sen, mutta päädyin siihen että piiloitin rullani sukanvarteen ja jatkoin matkaani. Olin juuri aikeissani kääntyä Cornichilta ylös kaupungin keskustaan päin kun kaksi marjapuuron punaista sotilasta juoksivat kimppuuni ja työnsivät molemmat rynnäkkökiväärien piiput kylkeeni ja näyttivät että kävelläänpäs takaisin mistä olit tullut. Tässä vaiheessa kaikki muuttui hyvin kirkkaaksi, ja tein äärimmäisen teräviä havaintoja ympäristöstäni, kaikki äänet olivat kirkkaat kaikki vastaantulevat kävelivät slow-motionissa ja pääni toimii kuin kalkkylaattori. Ihmettelin miten vastaantulevat kävelivät ikäänkuin eivät huomaisi minua lainkaan. Olin heille läpinäkyvää ilmaa.
Vihdoin tultiin takaisin samaan paikkan jossa aamupäivällä olin seissyt kädet ilmassa, ja tajusin että jos minulta löydetään valoittunut rulla sukanvarresta olen mennyttä miestä. Jos Syyrialaiset sattuvat tietämään että olen tullut Beirutiin Israelista Atenan kautta olen mennyttä miestä, ja jos nämä molemmat asiat selviävät niin minut surutta viedään muurin taakse ja teloitetaan.
Ympärilleni asettui melko iso sotilasporukka ja kaikki huusivat ja kirosivat minua ja lupasivat ampua ja vaikka mitä. Kolmannen kerran kaikki paperini tutkittiin ja kassini pengottiin perusteellisesti. Hetki koitti jolloin suoritettiin ruumiintarkastus ja ymmärsin että tämä saattaa olla elämäni viimeiset hetket. Sotilas kopeloi minua ylhäältä alas, alas polviin saakka johon etsintä loppui. Kuunneltuani sadattelut vielä jonkin aikaa eräs upseeri karjui minulle että jätkä lähde lätkimään ja sassiin. Onneksi muurin toisella puolella soljui rantabulevardilla liikenne ja onnistuin pysähdyttämään taksin jolle karjuin Ambassador ja nappi lautaan.
Tultuani hotellille olin täysin järkyttynyt ja suorastaan vittuuntunut Ruokaselle joka pystyi tekemään hommansa haastattelemalla ja istumalla puhelimessa. Ryntäsin hänen huoneeseen ja kirosin Beirutia alimpaan helvettiin sekä vaadin että hän ottaisi tämän ainoan rullan omiin matkatavaroihinsa kun olin varma että joku vielä tulisi penkoamaan tavaroitani. Joten leikkasin filmin niin kuin se ei olisikaan käytetty, panin sen takaisin muovitölkkiin ja pahvipakkaukseen, liimasin kiinni filmiaskin ja liitin sen kahdenkymmenen muun valoittamattoman filmin joukkoon.
Illalla tavattiin Suomen asianhoitajan joka totesi että oli tehnyt uuden Beirutin maailmanennätyksen tulemalla pidätetyksi kolme kertaa samana päivänä, ja hän kielsi minut Suomen Valtion nimissä liikkumaan enään yksin kaupungilla.
Seuraavina päivinä liikuttiin PLO edustajien kanssa sotaraunioissa ja haastateltiin kristittyjä, muslimeita druuseja ja herra tietää minkä poliittisen suuntauksen tai kirkkokunnan edustajia. Päivää ennen kotiinlähtöä liikuin yksin basaarialueella ja yritin löytää jotain kotiinviemistä jolloin muuan mies käveli tuttavallisesti luokseni ja sanoi: -We know who you are, we know in witch hotel and in what room you live, don´t do anything foolish. Huomattuaan miten valahdin kalpeaksi hän lopetti sanoilla: -Don´t be nervous!
-Kiitos ja näkemiin.
Tämän kokemuksen läpikäyneenä päätin että sotakuvaajan toimi ei sovellu minulle ja samalla koin että kuvajournalismi ei kaikesta huolimatta ollut minun lajini.
Stefan Bremer
Kiitos Stefan! Tosi mielenkiintoista kuulla myös sinun tarinasi ja se, että nämä kokemukset ovat ohjanneet sinut valokuvataiteen puolelle.