15. lokakuuta 2010
Teksti:

Kukaan ei enää tee teatteria, musiikkia tai elokuvia. Kaikki tekevät musiikkiteatteria ja tanssielokuvia tai säveltävät kuvataidenäyttelyyn. Ajatus seitsemästä eriytyneestä taiteesta on vanhanaikainen. Tekijät eivät halua lokeroitua yhteen taiteenlajiin. Helsinkiläisen taiteilijaryhmä Und er Libetin jäsenet jopa välttävät nettisivuillaan sanoja ”näyttelijä” ja ”tanssija”, sillä ne rajaavat liikaa. He puhuvat esiintyjistä.
Teoksen kutsuminen poikkitaiteelliseksi lienee lokerointia sekin, mutta jollain nimellä trendistä on puhuttava. Se ei rajoitu taiteeseen. Myös tieteen puolella kannattaa apurahoja hakiessa viitata projektin poikkitieteelliseen luonteeseen, ja mahdollisuudet kasvavat.
Poikkitaiteellisuus pyrkii siihen, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Und er Libet on yhdistänyt teoksissaan konemusiikkia, tekstejä, fyysistä teatteria ja cembalonsoittoa. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta tuloksena on ollut mieleenpainuvinta aikoihin näkemääni taidetta.
Synergiaa käytettiin perusteena myös Aalto-yliopistoa perustettaessa. Kauppis, TaiK ja TKK ängettiin puoliväkisin saman katon alle. Toive oli, että työpajoista alkaisi pian kuulua niks ja naks ja innovaatioita syntyä yks ja kaks. Voin kuvitella muotoilijan ja insinöörin yhteisen projektin, mutta en insinöörin ja dokumenttiohjaajan. Ja miksi synergiaa pitäisi yrittää synnyttää väkisin sellaisten alojen välille, joilla ei ole tekemistä toistensa kanssa?

Taiteilijayhteisöjä on sen sijaan muodostettu aina, ja ilman ulkopuolista pakkoa. 1900-luvun alussa taiteen kärkinimet Sibeliuksesta Pekka Haloseen muuttivat Tuusulanjärven rannalle. Synergiaa varmasti muodostui Ainolan ja Halosenniemen kattojen alla. Nykyään sitä löytyy uusista ryhmistä, osakunnista ja ensembleista.
Juhlaviikkojen Elävien runoilijoiden illassa sain todistaa kahta poikkitaiteellista teosta. Ensimmäisessä synergiaa syntyi, toisessa ei.
Juuli Niemen ja Heini Koskisen runoa ja sirkustaidetta yhdistävässä esityksessä teksti täydensi liikettä ja liike tekstiä. Runoilijan ahdistus ja sirkustaiteilijan uhkarohkeus muodostivat toimivat vastaparit.
Esitystä seurasivat Kai Niemisen jutustelevat, arkiset runot The Helsinki Koto Ensemblen säestämänä. Nieminen tunnetaan japanilaisen runouden kääntäjänä, ja orkesterin soittimiin kuului japanilainen koto. Tämä ulkoinen syy olikin ainoa, jolla saattoi perustella outoa kilpalaulantaa. Nieminen yritti lukea runojaan, ei orkesterin tukemana vaan sen komppauksesta huolimatta. Välillä Niemisen oli katkaistava lausuntansa kesken sanan, kun ensemblen solisti yltyi äänekkääseen onomatopoetiaan.
Poikkitaiteellisuus synnyttää synergiaa silloin, kun se on motivoitua ja todella tuottaa jotakin uutta ja oivaltavaa. Itseisarvoa sillä ei ole. Yhdistettäville asioille on löydettävä yhteinen kosketuspinta, jotta pussauskopista kuuluu niks ja naks. Sitä ei löytynyt japanilaishenkisen äänimaiseman ja suomalaiseen maalaismaisemaan sijoittuvien arkirunojen välille. Enkä usko, että sitä löytävät insinöörit ja dokumenttiohjaajat.

Laura Suhonen