Öljynjalostusalalla tyoöskentelevä luotettava lähde vihjasi, että hänen tyoötoverinsa oli tehnyt innovaation biopolttoaineiden saralla. Prosessikemian ammattilainen oli keittänyt saippuaa hylkeenpoikasesta eli kuutista.
Saimme kuutinkeittäjän kiinni vapaapäivänään. Hän lupasi vastata, ”kunhan on päässyt Fernet-pullossa etikettiin asti”. Tyoösuhdeteknisistä syistä kutsumme häntä Sepoksi (nimi muutettu). Palmudieselillä itseään viherpesevä oöljy-yhtioö ei välttämättä katsoisi hyvällä tyoöntekijänsä henkiloökohtaisia keksintoöjä.
Tässä kohtaa lienee lupa käyttää kliseistä kysymystä: mistä idea lähti? ”Oon näitä 90-luvun alun veteraaneja. Silloin Suomenmaa lahjoitti muutamalle sadalletuhannelle joutilasta aikaa. Vietin sitä saaressa itäisellä Suomenlahdella”, Seppo kertoo.
”Mulla oli verkot meressä, ja kun kävin katsomassa niitä, sinne oli tarttunut kuutti, siis itämerennorpan poikanen. Harmitti niin perkeleesti. Onhan hylkeitä tapettu iät ja ajat, mutta ei niitä niin paljon ole, että mieleen tulisi varta vasten lähteä hyljettä tappamaan. Varsinkaan poikasta.”
Tyoötoön Seppo oli omien sanojensa mukaan kuin Vanhojapoikia viiksekkäitä -laulun Nestori Miikkulainen.
”Olin yksin saaressa, ei ollut naista. Huuliharppua en sentään soitellut.”
Nestori Miikkulaiselle saimaannorppa oli ystävä ja kohtalotoveri, mutta Sepolla oli kuutin henki kontollaan. Ei ihme, että omatuntoa kolkutti.
Seppo muistaa, että vielä 70-luvulla hylkeitä ammuttiin myytäväksi. Arvokkainta niissä oli rasva eli traani. Hylkeistä saatua oöljyä käytettiin esimerkiksi taloja maalattaessa pellavaoöljyn korvikkeena. Kun hylkeet ovat syksyllä lihottaneet itsensä talven varalle, yhdestä harmaahylkeestä eli hallista voi saada sata kiloa rasvaa. Verkkoihin tarttunut kuutti oli kuitenkin ”vain kalalaatikon mittainen”.
”Tämä tapahtui keväällä jäidenlähdoön aikaan. Silloinhan norppia jää verkkoihin Saimaallakin. Hylkeet on tyhmiä nuorena.”
Kun kerran vahinko oli jo sattunut, Seppo kysyi ikänsä saaressa asuneelta isoisältään, mitä kuutille kannattaisi tehdä.
”Isoisä neuvoi, että se pitää nylkeä niin, että puukko menee rasvan ja lihan, eikä rasvan ja nahan välistä. Kun sain nahan irti, kaavin siitä traanit pois ja pilkoin läskit palasiksi. Sitten hain valurautapadan ja tein nuotion rantakiville. Laitoin läskinpalat pataan ja aloin pikkuhiljaa lämmittää”, Seppo kertoo.
Jos hylkeestä haluaa valmistaa biopolttoainetta, kannattaa seurata tekijämiehen niksejä. Nyt puhuu prosessikemian ammattilaisen kokemus.
”Kun rasva alkaa sulaa, pitää ottaa pois ne läskikudokset, mitä siihen pintaan nousee. Sitten keittää niin kauan, ettei jää enää vettä. Silloin se säilyy. Siitä tulee tosiaan ihan samanlaista kuin pellavaoöljy. Voin vaikka lähettää pari desiä, mulla on sitä vielä tallella.”
Mikä on kemiallisin termein yhden kuutin saanto? Paljonko oöljyä yhdestä hylkeenpoikasesta heruu?
”Ei siitä saanut juuri mitään, ehkä kolmisen litraa. Se oli lähinnä perinteen vaalimista, ja ehkä vielä enemmän huonon omatunnon paikkaamista. Nahasta tein karvahatun. Kyllä sitä syoötiinkin, mutta liha ei ollut kovin freessiä, kun se oli ehtinyt ollut verkossa jonkin aikaa.”
Tyoökaverinsa mukaan Seppo oli keitellyt kuutinrasvasta saippuaa. Paljastuu, että niin pitkälle jalostaja ei kuitenkaan prosessia saaristo-olosuhteissa vienyt.
”Emmä saippuaa. Pontikkaa oon kyllä keitellyt.”
Janne Flinkkilä
Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi 8.9. Emma Karin (vihr.) ponnen, jonka mukaan HSL suosii bussiliikenteen kilpailutuksessa jätteistä ja muista kuin trooppisista ruokakasveista valmistettua biodieseliä.
