17. syyskuuta 2010
Teksti:

Elokuvakäsikirjoitukselle ei ole helppo löytää ohjaajaa. Tiedän sen, koska olen elokuvakäsikirjoittaja. Syitä on tietenkin monia, mutta viime aikoina yhdestä on tullut yhä yleisempi. Ohjaajat, etenkin nuoret ja ensimmäistä pitkäänsä läpi yrittävät, tahtovat kirjoittaa elokuvansa itse. Miksi muiden tarinat eivät kelpaa uudelle ohjaajasukupolvelle?
Suomalaisessa elokuvakoulutuksessa on yritetty lyödä läpi käsikirjoittajan, ohjaajan ja tuottajan pyhää kolmiyhteyttä, niin sanottua triangelimallia. Se korostaa elokuvaa yhteistyönä, jonka tuloksena on monen ihmisen yhteinen näkemys. Kenties ohjaajien halu kirjoittaa itse on vastareaktio tälle mallille. Ehkä he kokevat, että toisen kirjoittama tai yhdessä kehitelty tarina on aina kompromissi, eikä yhtä henkilökohtainen ja kiinnostava kuin itse luotu. Tai ehkä he pelkäävät katoavansa koneiston rattaisiin. Kuka tietää viimeisimmän Harry Potterin ohjaajan ja ketä se kiinnostaa?
Ohjaaja haluaa erottua viihdemassasta omana itsenään, vakavasti otettavana taiteilijana. Ja mitä enemmän teos on yhden ihmisen ansiota, sitä vakavammin se yksi otetaan. Itse säveltävä ja sanoittava Chisukin on heti muiden lauluja lurittavia nuoria naisartisteja varteenotettavampi. Chisun ei tarvitse myöskään jakaa kunniaa, kun taas Anna Puun yhteydessä mainitaan myös Lasse Kurki ja Knipi.
Pyrkimys täysin omaan elokuvaan ei ole välttämättä huono. Monet hienot ohjaajat, kuten Tarantino, Coenin veljekset, Sofia Coppola ja Aleksi Salmenperä, kirjoittavat omat elokuvansa. Esimerkkejä yksinvaltiuden onnistumisesta löytyy myös televisiopuolelta. Aina auteur ei ole ohjaaja. Sopranosin ja Mad Menin käsikirjoittaja-tuottaja Matthew Weiner määrää sarjoissaan kaikesta, rekvisiittatuhkakuppien mallista näyttelijöiden epookkialusvaatteisiin.

Mitä siis nillitän, jos tulokset ovat hyviä? Pelkäänkö vain omien työtilaisuuksieni katoamista? Ehkäpä. Mainitsemiani ohjaaja-käsikirjoittajia yhdistää kuitenkin toinenkin seikka kuin onnistuminen: he kaikki osaavat kirjoittaa. Jokainen ohjaaja ei automaattisesti osaa. Darren Arofonsky päätti Piin elämän ja Unelmien sielunmessun jälkilämmössä kirjoittaa seuraavan elokuvansa omin päin. Tuloksena oli sekava ja kylmäksi jättävä floppi nimeltä Fountain. Ohjaajan omista ideoista saattaa myös katketa terä ajan myötä. Jonkun olisi pitänyt vihjaista M. Night Shyamalanille käsikirjoittajan palkkaamisesta viimeistään Signsin jälkeen.
Jos ohjaaja kirjoittaa, sen tulisi johtua siitä, että hän suhtautuu intohimolla myös kirjoitusvaiheeseen, ei auteur-leiman metsästämisestä tai glorian vähenemisen pelosta. Se pelko on turha. Kaikki tietävät Dome Karukosken, vaikkei hän ole kirjoittanut yhtäkään elokuvistaan. Toivon siis, että ne ohjaajat, jotka osaavat, kirjoittavat hyviä, näkemyksellisiä elokuvia. Ja että ne, jotka eivät osaa, uskovat, että toisenkin tarinasta voi löytää kosketuspinnan tai että sitä voi etsiä yhdessä kirjoittajan kanssa.
Tai sitten on vain pakko marssia jollekin televisiokanavalle käsikirjoitus kainalossa ja toivoa, että ohjeeni näyttelijän ruudullisesta pitsibodysta otetaan vakavasti.

Laura Suhonen