16. huhtikuuta 2010
Teksti:

Tiistai-iltapäivänä Kappelin kahvilan asiakkaista suurin osa on naisia. Kuulumisia vaihdetaan vaimealla äänellä.
    Vallan normaali kahvilamiljöö siis.
    Jos kirjailija L. Onerva matkustaisi aikakoneella sadan vuoden takaa tähän hetkeen, hän riemastuisi. Naiset pääsevät Kappeliin ilman miesseuraa!
    Ravintola tunnetaan kuuluisista asiakkaistaan: Leinosta, Sibeliuksesta, Gallén-Kallelasta ja kumppaneista. Naisia ei joukossa ole. Anna Kortelaisen kirja Eri kivaa! kertoo miksi:
    ”Kappeli ei ollut naisystävällinen paikka, sillä siellä kokoontuivat meluisat taiteilija-, kirjailija-, ylioppilasnuorukais- ja muut miesporukat, jotka joivat paljon ja menivät jatkoille ilotaloihin.”
    Ilotalot ovat kadonneet ja naiset vallanneet Kappelin, mutta Kortelaisen kirjasta selviää, että 2010-luvun Helsingissä on yllättävän paljon samaa kuin 1910-luvun Helsingissä.

Leikekirjan muotoon koottu kirja on täynnä mahtavia yksityiskohtia. Valokuvat, kirjeet, lehti-ilmoitukset, postikortit ja ruokalistat tuovat menneisyyden lähelle.
    Ei voi olla totta, että jo sata vuotta sitten käytiin kasvisruokakeskustelua!
    Hah, sivun 35 valokuvassa opiskelijat ovat ihan selvästi ympäripäissään.
    Oho, ruokaa sai jo silloin kotiin kuljetettuna. Pitsalaatikon korvasi maitotonkkaa muistuttava porttööri, jossa ruoka pysyi lämpimänä.
    Päähenkilö Onerva liimasi albumiin kuvia komeista filmitähdistä ja haaveili nuorena näyttelijän urasta. Idols-sukupolvi, kuulostaako tutulta?
    Koska naiset eivät päässeet yksin ravintoloihin, he ostivat usein juomansa ja pikkupurtavansa kioskeista. Kioskikahvittelussa oli vain yksi ongelma: pisuaareja kyllä riitti, mutta naisille sopivat mukavuuslaitokset olivat harvassa.
    Sata vuotta myöhemmin pussikaljaneidot kärsivät yhä samasta epäkohdasta.

Toki erojakin on. Nyky-Helsingissä brunssia ei saa markalla – eikä siihen sisälly niin paljon viinaryyppyjä kuin kehtaa ottaa.
    Kappelissa ei enää ole suosittua viinasamovaaria.
    Ikkunasta näkyvää Esplanadin puistoa eivät kansoita leikkivät lapset, kengänkiillottajat, sanomalehtipojat ja hedelmäkauppiaat.
    Eikä hammassärkyyn määrätä kokaiinia ja vatsakipuun oopiumia, kuten Onervalle aikoinaan.

Anna Kortelainen tasapainottelee hienosti kepeyden ja vakavan asian välillä.
    Kirja kertoo tyttöjen välisestä ystävyydestä, Onervan ihailijoista, Helsingin taide-elämästä ja ravintolakulttuurista, mutta muistuttaa myös 1900-luvun alun yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja olemattomasta sukupuolten välisestä tasa-arvosta.
    Tylyimmillään se näkyy lehti-ilmoituksissa, joissa köyhät äidit etsivät uutta kotia vauvalleen.
    Nykylukijassa herää väistämättä kiitollisuus tasa-arvon puolesta taistelleita kohtaan.

Tarjoilija! Lasi viiniä, kiitos. Ihan vain siksi, että saan sellaisen ihan itse tilata.
    Sen kunniaksi nostan maljan sadan vuoden takaisille siskoille.

Anna-Sofia Berner
Kuva Helsingin Yliopistomuseo

Anna Kortelainen:
Eri kivaa! Onerva – kaupungin naiset 1910.
Tammi 2010.