Kirjalla on asiaa: Kunnes tiesin vastauksen

T:Teksti:

Maailma on täynnä kysymyksiä, joihin ei ole olemassa vastauksia. Teos Mitä on taide väittää toisin. Yli sata kysymystä tulee käsiteltyä nasevilla ja osin nenäkkäillä vastauksilla.
    Kirjan kirjoittaja Ernst Billgren (s. 1957) on tunnetuimpia ruotsalaisia kuvataiteilijoita ja suosittu myös Suomessa. Hänen vastauksiaan voi siis lukea myös kuvataideauktoriteetin puheena. Luultavasti siitä johtuu, että kirja on hauskimmillaan ja käytännöllisimmillään antaessaan ohjeita taiteilijoille ja taiteen katsojille.
    Billgren vastaa kysymyksiin, joihin taidekoulujen professorit eivät uskalla ottaa kantaa. Hän kehottaa nuoria taiteilijoita välttämään valintatilanteita, koska ne ovat sidoksissa laskelmointiin. Hän muistuttaa, ettei taidemaail­massa ole mitään yhtä ydintä vaan useampia ytimiä. Apua ei kannata odottaa mistään. Billgren myös kertoo, ettei ole koskaan tavannut taiteilijaa, joka kokisi itseään arvostettavan ansioidensa mukaan. Käytännöllisimmillään hän muistuttaa, että luonnonvaloa tulvivasta ateljeesta kannattaa haaveilla vain, jos aikoo vastaisuudessa ripustaa teoksensa esille ulkoilmaan.
    Billgren on harvinaisen oikeassa, eikä lahden takainen taidemaailma taida paljon suomalaisesta poiketa. Myös täällä suurin osa taiteilijoista rypee itsesäälissä. Maisemaikkunallisia työhuoneita tarvitaan vain naistenlehtien haastattelurekvisiitaksi.

Taiteen yleisöä ruotsalaistaiteilija kasvattaa suvaitsevaisuuteen. Erinomainen neuvo on kehottaa kirjoittamaan paperille lista siitä, mikä omasta mielestä on taiteessa tärkeää. Tällöin saa listan ennakkoluuloista, niistä asenteista, joihin kukin on jämähtänyt.
    Billgrenin mukaan hyvä ja huono taide linkittyvät toisiinsa niin kiinteästi, että ovat toisistaan riippuvaisia. Myös huonoa taidetta pitää rohkaista. Hän käskee yleisöä käyttäytymään: negatiivisten huomautusten esittäminen näyttelyssä on yhtä huono tapa kuin toisen ulkonäön pilkkaaminen. Nämä osiot teoksesta soisi kaikkien lukevan.

Mitään kovin uutta kirjasta ei opi, mutta siitä saa oivan kokonaiskuvan nykytaidemaailmasta. Billgrenin asenne, samalla tapaa kuin koko taideyhteisön asenne, poukkoilee nihkeästä kyynisyydestä naiiviin taiteilijaromantiikkaan. Murheelliselta kuulostaa ohje, jossa Billgren kehottaa rakentamaan myyttiä maalausten ympärille sen sijaan, että tuhlaisi energiaansa niiden maalaamiseen. Toisaalta on vaikea uskoa idealistiseen vetoomukseen: ”Älkää tehkö taiteesta kilpailulajia.”
    Teos opastaa lukijoita taiteen maailmaan, mutta se antaa myös elämänohjeita. Kirja muistuttaakin erilaisia Kymmenen reittiä henkiseen kasvuun -oppaita. Tuntuu välillä puuduttavalta, kun näennäisnokkelat huomautukset perustellaan lifestyle-lehtien logiikalla. Vihreän teen makuun totuttelu riittää perusteluksi sille, että pohjimmiltaan luomme itse omat elämyksemme. Kuulostaapa hienolta!
    Kirja kysyy: ”Voidaanko sanoa, että se parhaiten pärjää, joka eniten tietää?” Ja antaa vastauksen: ”Ei.” Mitään suuria lupauksia Billgren ei siis lukijoille anna. Vastauksessa viitataan valmentajaan ja urheilijaan. Valmentaja tietää enemmän, mutta häviää silti valmennettavalleen, joka soveltaa tiedon käytäntöön. Valmiuksia soveltamiseen kirja ei anna.

Veikko Halmetoja

Ernst Billgren:
Mitä on taide – ja sata muuta tositärkeetä kysymystä
Teos 2010.