30. huhtikuuta 2010
Teksti:

Sirkustaiteilija pudistelee päätään satamassa. Vaikka maa jalkojen alla ei enää keinu, olo on epätodellinen, suorastaan järkyttynyt. Takana on kolmen kuukauden jakso Ruotsin-laivan taikurina. Eletään kevättä 2001.
Turku-Kapellskär-Turku-väli on koluttu loputtoman monta kertaa, yhteen menoon, ilman tuntia pidempää pysähdystä satamassa. Toista sataa esiintymistä. Korttitemppuja ravintolan pöydissä. Kahtiasahauksia yökerhossa. Viisi kertaa päivässä.
Tätäkö on loppuelämäni, samana keväänä ylioppilaaksi kirjoittanut taikuri Kalle Hakkarainen miettii.
Mieleen palaavat lukioajan pohdinnat taikuuden tulevaisuudesta. Mitä minusta, taikureiden maailmanmestaruuskisojen kolmosesta ja moninkertaisesta junioritaikureiden Suomen mestarista voisi tulla? Vaihtoehtoja tuntuu olevan kolme:
Pysy Suomessa. Tule ostoskeskusten kuningastaikuriksi, joka kiertää joka kaupungin Anttiloita.
Muuta Saksaan. Esiinny jonkun varieteeteatterin tissishow`n väliaikanumerona.
Muuta Amerikkaan. Kasinot tarvitsevat aina taikureita.
Tai sitten lopeta taikurin hommat.
Kaikki vaihtoehdot tuntuvat ahdistavilta, mutta todellisuus Turun satamassa vielä karummalta.
Ehkä tässä pitäisi keksiä jotain aivan muuta, helsinkiläistaikuri pohtii ääneen ystävälleen jonglööri Ville Walolle.
Hakkarainen on tuntenut Walon Pasilan Narrin nuorisotalon vuosista lähtien, ja he ovat juuri jakaneet kolme kuukautta Silja Europalla -kokemuksen.
Miehet päättävät antaa sirkustaiteelle vielä yhden mahdollisuuden. He päättävät rakentaa kokeellisen esityksen, jossa yhdistyvät jonglööraus, taikatemput, videokuvat ja musiikki. Hakkaraisen vastuulle lankeavat temput ja videokuvat. Se on luontevaa, koska hän on lapsesta asti tehnyt lyhytelokuvia ja musiikkivideoita, toiminut leikkaajana ja jopa elokuvakoneen käyttäjänä.
Nuoret sirkustaiteilijat antavat esitykselle nimen Odotustila ja tarjoavat sitä Kiasma-teatterille.

”Luojan kiitos he ottivat meidät”, nyt 27-vuotias Hakkarainen hymähtää ja tarjoaa kahvia Etu-Töölössä sijaitsevassa työhuoneessaan.
Tummiin vaatteisiin pukeutuneen taikurin liikkeissä näkyy ammatin tuoma kärsivällisyys. Hakkaraisen liikkeet ovat rauhallisia ja harkittuja. Puhe on selkeää ja mietittyä.
Odotustilasta tuli Hakkaraisen matkalippu pois ostoskeskustaikuruudesta. Sitä se oli myös Ville Walolle, jonka harjoittelun ääniä kuuluu avaran työhuoneiston toisesta päästä.
Odotustilan jälkeen Hakkarainen ja Walo ovat tehneet yhdessä kolme produktiota, jotka ovat saaneet kehuja ja joita on esitetty yli 30 maassa. Yhdessä pukusuunnittelija Anne Jämsän kanssa he muodostavat ryhmän nimeltä WHS, jota sanotaan suomalaisen nykysirkuksen huippuryhmäksi.
”Haluatko nähdä tempun?” Hakkarainen kysyy ja kipaisee tietokoneen taakse.
Työhuoneen valot sammuvat. Nyt ei pidä katsoa taikuria, vaan seinästä roikkuvaa screeninä toimivaa pleksiä. Sen takana syttyy hehkulamppu. Ja sammuu.
”Se oli siinä”, Hakkarainen sanoo.
En tajunnut. Mistään ei ilmestynyt pupujussia. Mikään ei räjähtänyt.
Ei pitänytkään. Hakkarainen kumppaneineen ei tee esityksiä Jim Salabim Taikashow`n kaltaisille tv-ohjelmille tai Sirkus Finlandian ohjelmanumeroiksi.
”Beibien paloittelu glitteriasussa on hyvin 80-lukulaista”, hän sanoo.
Hakkaraisen näyttämötaikuruus on enemmän taidetta kuin viihdettä ja esityksissä on aina mukana yhteiskunnallista sanomaa. Esimerkiksi toissavuotinen Puun syy -esitys oli hätähuuto metsien puolesta.
Nuori taikuri sanoo liikkuvansa teknologian ja taikuuden hämärtyneessä rajatilassa – siinä samassa, missä seikkailivat hänen ihailemansa, vuosikymmeniä sitten edesmenneet näyttämötaikurit David Devant ja Buatier De Kolta.
Devant ja De Kolta edustavat Hakkaraiselle näyttämötaiteen kulta-aikaa – 1900-luvun alkua.
”Taikurit tekivät high tech -juttuja, joissa käytettiin optisia peiliviritysjuttuja ja valohässäköitä. He uhrasivat valtavasti aikaa, vaivaa ja rahaa hyvän illuusion eteen. Esitykset olivat kuin pieniä näytelmiä. Kunpa se aika vielä palaisi”, Hakkarainen toivoo.
Hänestä on kummallista, että teknologian muutoin kyllästämässä ajassa taikurit ovat jämähtäneet 1800-luvun tasolle.
”Aika harvoin näkee taikureita, jotka hyödyntävät uutta tekniikkaa. Se on aika hassua, kun kaiken maailman sensoreista voisi löytyä vaikka mitä mahdollisuuksia.”
Hakkarainen sanoo olevansa hirveä nörtti, joka tykkää rakennella erilaisia härveleitä. Hänen erikoisuutensa on temppujen keksiminen. Juuri keksintöjen sarjassa hän voittikin vuonna 2000 maailmanmestaruuspronssia.
Ensin hän muutti lasisen limupullon kädessään lasiseksi palloksi. Sitten hän pyysi katsojaa kirjoittamaan nimensä paperinpalaan, jonka hän taikoi jääkimpaleen sisälle. Molemmissa tempuissa käytettiin uudenlaista tekniikkaa, jonka oli keksinyt vasta 16-vuotias Hakkarainen.
”Kerhossa oli muutamia todella innokkaita, ja Kalle oli yksi heistä”, muistelee kymmenenvuotiaalle Hakkaraiselle taikuruutta parin vuoden ajan 1990-luvun alussa Keravan Taikurikerhossa opettanut Kimmo Saarinen.
”Kalle treenasi kovasti vähän vaikeampiakin kotitehtäviä, kuten kolikonpyörityksiä ja muita, ja suoriutui niistä oikein hyvin. Temput eivät olleet hänelle pelkkää suorittamista. Hän oli heti kiinnostunut myös siitä, miten temppuja esitetään”, Saarinen kertoo.
Sittemmin Hakkarainen on palauttanut elokuvan – 1800-luvun taikureiden keksinnön – vahvaksi osaksi esityksiään. Hän leikkii kuvilla, äänillä ja valoilla. Hakkaraisen tavaramerkki on kävellä videokuvaan ja sieltä pois.

Tämän lehden ilmestyessä Hakkarainen on Buenos Airesissa Argentiinassa esittämässä Odotustilaa. Argentiinasta yli kuukauden mittainen esiintymiskiertue jatkuu Portugaliin, Espanjaan, Macaoon, Koreaan ja Kiinaan.
Nyt Odotustilaa buukkaavat ohjelmistoonsa sellaiset teatterit ulkomailla, jotka eivät halunneet sitä ohjelmistoonsa heti tuoreeltaan vuonna 2003. Silloin se oli heille liian outoa ja kokeellista, liian edistyksellistä. Suomessa Odotustilaa ei Kiasma-teatterin lisäksi ole nähty juuri missään.
”Täällä kun on kaupunginteattereissa vain musikaaleja ja ankeita näytelmiä. Toivoisin niiden avaavan ovensa vierailuesityksille.”
Kollegat ovat kritisoineet teknologiaa tai taidetta taikuuteen sekoittavaa nuorta taikuria. Vanhempi taikuri on tullut sanomaan Hakkaraiselle päin naamaa, että hän on yliarvostetuin jätkä koko maailmassa ja että hänen juttunsa on yhtä huijausta.
”Monien mielestä olen enemmän kuvataiteilija tai teatterintekijä kuin taikuri”, Kuvataideakatemian tila-aikataiteen linjalla opiskeleva ja opettava Hakkarainen sanoo. Hän huokaa syvään ja kertoo kyllästyneensä täysin keskusteluun siitä, kumpi on parempaa, uusi sirkus vai perinteinen sirkus.
”Haluan uskoa, että taikuus ja sirkus voisivat olla niin laveita laatikoita, että minäkin mahtuisin niihin.”
Hakkaraisen mielestä taikuuden avulla voisi kertoa paljon enemmän kuin tällä hetkellä tehdään. Hänestä taiteenalan nykytila on masentavan huono.
”Esitysten lähtökohta on helppous, hauskuus ja se, että se sopii kaikille ja sitä voi esittää missä tahansa.”
”Ei hyvälaatuisessa stand up -taikuudessa sinänsä mitään vikaa ole, kun sen tekee hyvin. Valitettavan usein niissä näkee samat temput, samat vitsit, jotka on varastettu jostain. Ajatellaan, että se on hyvää, kun se on niin käytettyä. Siitä tulee kiusallinen olo.”
Hakkarainen toivoo, että ihmiset vaatisivat taikureilta enemmän. Parempia temppuja paremmin esitettyinä.
”Mutta kun ei osata vaatia parempaa. Kun telkkaria ei lasketa, suurin osa ihmisistä näkee elämässään yhden tai kaksi taikuria.”

Hakkaraisen voi nähdä esiintyvän Suomessa seuraavan kerran ensi syksynä. Silloin saa Kiasma-teatterissa ensi-iltansa Nopeussokeus, Hakkaraisen ensimmäinen sooloteos.
Sen sisältöä Hakkarainen ei suostu paljastamaan. Paljoa ei voi päätellä työhuoneen rekvisiitasta, joka koostuu videotykin ja parin screenin lisäksi lattialla lojuvista tennispalloista, pienestä matkatelevisiosta, VHS-nauhurista ja metreittäin kiemurtelevista sähköjohdoista.
Nopeussokeus käsittelee aikaa ja ajan tajua – sitä, miten ihminen kokee ajan.
”Esimerkiksi auto-onnettomuustilanne on muutaman sekunnin tapahtuma. Silti monet kertovat tilanteen tuntuneen hyvin pitkältä, kymmeniltä minuuteilta. Yritän saada tuotua taikuuden avulla esille ajatusta siitä, mitä ihminen siinä oikeastaan kokee.”
Hakkarainen lupaa, että kaikki Nopeussokeuden temput ovat uusia. Siinä ei nähdä mitään, mitä on jo nähty muualla.
Ei siis hatusta ponnahtavia pupuja. Eikä videokuvaan kävelyä.

KVG: Hääkeikkaa ja teiniromantiikkaa

Netin kulttuurilehti Mustekala on tehnyt arvostelun Puun syy -esityksestä. Teoksen viesti olisi vieläkin tehokkaampi, jos videoissa liikuttaisiin sieluttoman talousmetsän sijasta oikeassa metsässä, siinä sanotaan.
”Tämä on tekijälle kullanarvoista palautetta”, taikuri kehuu. ”Ei Hesarissa ole palstatilaa, eikä siellä kirjoiteta tämän tyyppisiä kritiikkejä.”
Hakkarainen sanoo kääntävänsä maailmalta löytyviä kritiikkejä Babel Fish -kääntöohjelmalla, jotta saisi selville edes sen, onko kirjoitus negatiivinen vai positiivinen.
Kuvataideakatemian ylioppilaskunnan edustajistoluettelosta löytyy Hakkaraisen nimi.
”Joo, se voi pitää paikkansa. Satuin olemaan paikalla, kun sinne haettiin ihmisiä.”
Google löytää kesällä 2001 kuvatun Kaikki on hyvin -nimisen lyhytelokuvan, jossa Hakkaraisen sanotaan vastaavan teiniromantiikasta.
”Kiusallista. Tuon jälkeen en ole tehnyt elokuvarooleja. Se oli ensimmäinen ja viimeinen.”
Menneisyydestä muistuttaa myös raportti häistä, joissa Kalle oli taikurina.
”Esitys oli hauska ja Kalle vielä hauskempi”, hääsivuilla kehutaan.
”Silloin tein vielä tuollaista keikkaa. Ihmisten lähellä tapahtuvassa perinteisessä taikuudessa on oma viehätyksensä.”

Matti Markkola
Kuva Teemu Granström