01. huhtikuuta 2010
Teksti:

Jenna napsauttaa päälle tuulienergialla toimivan lieden ja laittaa kaurapuuron hautumaan.
    Puuron valmistuessa hän kipaisee puutarhaansa kerrostalon kattoterassille jaloittelemaan. Aamuauringon säteet siivilöityvät viiniköynnösten läpi.
    Vuoden ensimmäistä rypälesatoa saa vielä odottaa, mutta köynnökset voivat hyvin.
    Jenna on tyytyväinen kotiinsa ikäänty­vien kommuunissa Taka-Töölössä. Tänne hän muutti kaksi vuotta sitten miehensä Jeren kuoltua traagisessa geeniterapiaonnettomuudessa.
    Naapurikämppis Emma huikkaa hyvät huomenet ja jatkaa matkaansa tarkastamaan yhteisasunnon härkäpapuviljelmän monitorointijärjestelmän.

Puuro on hautunut pehmeäksi. Hiutaleiden sekaan on lisätty juuri ne vitamiinit ja rasvahapot, joita Jenna tarvitsee pysyäkseen terveenä.
    Jenna istuutuu pöydän ääreen, ottaa hyllyltä kalvonäytön ja läimäyttää sen kiinni ranteeseensa katsoakseen päivän uutiset. Kreikassa kärsitään vakavasta kuivuudesta, presidentti Niinistön patsas on yöllä kaadettu kumoon.
    Jennan käsi puristuu tiukemmin puurolusikan ympärille, kun uutisissa kerrotaan hallituksen tuoreesta ajatuksesta.
    Poliitikot kaavailevat, että perustulon saajilta edellytettäisiin jatkossa geenikartoitukseen perustuvaa ruokavaliota. Ruokavalion noudattamista valvomaan asennettaisiin kuivakäymälään laite, joka monitoroi jätöksistä, ettei perustulolla elävä syö genotyypilleen sopimatonta ravintoa.
    ”Vääränlaista ravintoa syövät kuormittavat raskaasti sosiaaliturvaamme. On täysin kestämätöntä, että he hankkivat epäterveellisen ruokansa yhteiskunnan rahoilla”, julistaa Hyvinvointipuolueen poliitikko.
    ”Kaikenlaista”, mutisee Jenna, vaikkei asia häntä koskekaan.
    Jenna on vasta täyttänyt 80 vuotta, eikä perustulolle jääminen tässä vaiheessa kiinnosta häntä.
    Hän sairasti viime syksynä vatsasyövän, mutta syöpään eivät ole enää muutamaan vuosikymmeneen kuolleet kuin köyhät, joilla ei ole varaa maksaa hoidoista.
    Myös Jennan kuulo on hieman heikentynyt bändiharrastuksen vuoksi, mutta korvaan asennetun kaiutinimplantin vuoksi siitä ei ole mitään haittaa.
    Jennan geeniprofiilin mukaan mitään ikävää ei pitäisi olla tulossa.

Jenna sujauttaa laukkuunsa kaurahapatteen välipalaa varten.
    Sähkömopo käynnistyy
vasta toisella yrittämällä.
    ”Pitäisi palauttaa mopo valmistajalle ja hakea uusi”, Jenna pohtii ja löytää itsensä miettimästä, miten vaikea hänen olisi ollut ymmärtää upcyclingin ideaa nuorena.
    Nykyisin raaka-aineet, joista käyttöesineet on koottu, kuuluvat esineet tuottaneille yhtiöille. Tuotteet ovat käyttäjällä väliaikaisesti käyttösyklissä, mutta ne palautetaan aina takaisin yhtiölle, joka jalostaa tuotteiden sisältämistä raaka-aineista uusia tuotteita.
    Jennan mopossa on mukana materiaaleja ainakin sähköautoista sekä metalleja, joita joskus ­kauan sitten käytettiin kännyköissä.
    Massatuotannon, jätevuorten ja vain kuuden miljardin ihmisen maailmassa eläneelle sitä olisi ollut hyvin hankala selittää.

”Täydellinen Consulting” lukee toimiston ikkunassa. Sisällä odottaa päivän ensimmäinen asiakas, joka haluaa tietää, miten käyttäisi yllättäen saamansa vapaa-ajankorotuksen.
    Tottuneena kulutuskonsulttina Jenna lataa plasmanäytölle tarvittavat tiedot: käytettävissä olevan rahan, ajan ja päästöoikeudet. Sen jälkeen pitää ottaa huomioon lomalle lähtijöiden aivokemialliset käyrät, joista selviää, mitkä asiat tuottavat juuri heille mielihyvää.
    Pika-analyysin täydellisestä lomasta saisi vaikka heti, mutta asiakas korostaa, ettei asialla ole kiire. Hän on valmis maksamaan mahdollisimman täydelliseksi suunnitellusta viikko-ohjelmasta. Näin tärkeän päätöksen kanssa ei sovi hötkyillä.
    ”Ei sovi, ei”, huokaisee Jenna ja luo silmäyksen työpisteen seinälle heijastamaansa nuoruudenkuvaan, jossa hän poseeraa kavereidensa kanssa sukellusvarusteissa veneessä Malediiveilla.
    Kuva on nostalginen. Malediiveja ei enää ole, eikä myöskään koralliriuttoja. Toisaalta Jenna käyttää kuvaa myös varoittavana esimerkkinä ajalta, jolloin ihmiset eivät ymmärtäneet omia kokemuksiaan tai mielihyvänsä rakentumista.
    Otoksesta kysyville asiakkaille Jenna kertoo mielellään, ettei kuvaushetkellä ajatellut juuri näke­miään häikäisevänkauniita koralliriuttoja, vaan pohti, että seuraavaksi voisi reissata Inca Trailille Peruun.
    Yleensä sen perään joutuu nuoremmilleen selittämään, että 2000-luvun alussa matkakohteita kerättiin rutiininomaisesti, aivan kuin turhaa roinaa ihmisten asuntoihin.
    ”Näimme jotain täysin ainutlaatuista, emmekä kyenneet nauttimaan siitä täysillä”, hän huokaa aina kertomuksensa päätteeksi.

Kalvonäyttö ranteessa vilkkuu: Pidä tauko!
    Jenna tietää, että hänen iässään tauot ovat tärkeitä. Dementian riski kasvaa jokaisen ikävuoden myötä.
    Liian moni ystävä on aivan turhaan noudattanut läpi elämänsä lääkäreiden suosittelemaa välimerellistä ruokavaliota, harrastanut liikuntaa ja nauttinut alkoholia kohtuudella, mutta pilannut kaiken kuormittamalla aivojaan stressillä.
    Sellainen hyvin toimeentuleva nainen kuin Jenna pystyy tarvittaessa ostamaan muiden vaurioituneiden elinten tilalle uudet. Sydän voidaan siirtää, samoin keuhkot, mutta aivoja ei sentään voida vaihtaa.
    Dementiarokote on vasta kokeilussa, eivätkä tulokset ole kovin lupaavia. Tutkijat ympäri maailmaa taistelevat voittaakseen sairauden. Kun ihmiset elävät yhä vanhemmiksi, dementia on yhä suurempi ongelma.
    Jenna pyytää plasmanäytöltä omalle vartalolleen ja aivoilleen räätälöidyn treeniohjelman. Treeni tuntuu tänään hyvältä, kuten myös sen jälkeinen suihku, jonka vesi on lämmitetty katolla aurinkoenergialla. Suihkun jälkeen Jenna läimäisee ison kalvonäytön pöytäänsä ja tekee päivän muistitreenin. Tulos ei ole lähelläkään tasoa, jolla peli raportoisi lääkärille muistihäiriöistä.

Lounaaksi Jenna hakee keskuskeittiöstä tuoksuvaa merileväpapukeittoa. Olo on tarpeeksi virkeä päivän toisen asiakkaan vastaanottamiseen.
    Nuori asiakas haluaa ostaa työtuolin. Ei siis vuokrata eikä ottaa käyttösykliin upcycling-yhtiöltä.
    Jenna on innoissaan. Omistusesineiden oston konsultointi on hänen erityisalaansa. Kenelläkään ei ole niitä hallussaan kerrallaan enempää kuin muutamia kymmeniä ja juuri oikean esineen kehittämiseen käytetään paljon aikaa ja rahaa.
    Jenna sopii yhteisen holografianeuvottelun asiakkaan, designerin, makukonsultin, ergonomistin ja materiaalisuunnittelijan kanssa.
    Keskustelija välittyy huoneen nurkissa olevien kameroiden kautta kolmiulotteisena hahmona keskustelukumppaninsa luokse.
    Toisinaan Jennaa huvittaa ajatus siitä, miten paljon holografialaite muistuttaa lapsuuden tieteis­leffoissa nähtyjä laitteita. Tähtien sodassa ja mitä niitä nyt oli.
    ”Mitä vanhemmaksi elää, sitä harvemmin on varma siitä, imitoiko fiktio elämää vai elämä fiktiota”, Jenna miettii.

Päivän työt on tehty. On paheiden aika.
    Jenna hakee vaatelainaamosta mekon. Hän on valinnut sen hyvissä ajoin ilojärjestyksen riemukkaimmasta päästä. Mekot on järjestetty niiden aiempien käyttäjien käyttökokemuksen perusteella niin, että hauskimmissa illoissa mukana olleet sijoittuvat rekin toiseen ja kurjimmissa käytetyt toiseen päähän.
    Iloa tuottavaksi tiedetty mekko tulee hintavaksi, mutta on yleensä sen arvoinen. Niin ajattelee myös Jennan tekstiileihin erikoistunut kollega.
    Toisaalta kyseessä on vain pieni osa illan budjettia.
    Ilta on huhtikuiseksi viileä, mutta 16:ssa asteessa pärjää hyvin ilman päällystakkia.
    Tällä kertaa sähkömopo käynnistyy kerralla. Jenna poimii kyytiin pojanpoikansa Jessen. Myös Jesse on lainannut iltaa varten hienot, automaattisesti tahrat poistavat vaatteet. Tänään juhlitaan Jessen 10-vuotissyntymäpäivää.
    Luomuravintola on avattu hiljattain, eikä Jenna ole käynyt siellä aiemmin. Onneksi korvakoruun kiinnitetty paikannin ohjaa suorinta tietä perille.
    Ravintolan ovella aseistetut vartijat tervehtivät Jennaa ja Jesseä.
    Tarjoilijat ohjaavat heidät kimppapöytään. Siinä istuessa ateria tulee halvemmaksi ja saa jutella uusien ihmisten kanssa. Jenna yrittää selittää Jesselle, miten ennen vanhaan jokainen istui aina omaan pöytäänsä ja valitsi listalta oman annoksensa.
    Jesse näyttää epäuskoiselta.
    Pöytäseurueessa on luotijunalla Suomeen matkustaneita ranskalaisia. Jenna seuraa ylpeänä, miten tottuneesti Jesse keskustelee heidän kanssaan puhekääntimen välityksellä. Hän on selvästi perinyt Jeren sosiaalisuusgeenit.
    Jenna tietää tuhlaavansa tänä iltana järjettömän summan rahaa. Hän tuntee omantunnon pistoksen, mutta samalla syljen kihoavan suuhun.
    Hän muistuttaa itselleen, että aivokemial­listen diagnoosien mukaan juuri lihan syöminen luomuravintolassa tuottaa hänelle suurinta mahdollista nautintoa. Sitä paitsi juuri tämän ravintolan tunnelma vastaa sitä, joka on hänelle paras. Siksi hänen kaltaisensa työssäkäyvän naisen on aivan luvallista suoda tällainen luksushetki itselleen erityistilanteissa, kuten nyt vaikka pojanpojan syntymäpäivänä.
    Tarjoilija kantaa pöytäseurueelle pihvit ja aitoa kermakastiketta.
    ”Tuntuu oudolta suussa”, Jesse valittaa järsiessään pihviä.
    Jälkiruuaksi tarjoillun vaniljajäätelön hän sentään syö mukisematta.
    Ovella Jenna maksaa sormen­jälkitunnistimella aterian päästökiintiöt ja rahallisen hinnan. Omaatuntoaan lepyttääkseen hän laittaa ekstrarahaa hyväntekeväisyyslippaaseen. Sen tuotolla ravintolan kokit valmistavat kaksi kertaa viikossa köyhille ilmaisen aterian ravintolan ruuantähteistä. Sinne päätyvät Jessenkin pihvinjämät.
    Yleensä vähävaraiset saavat syödäkseen vitaminisoitua synteettistä proteiinia.

Jenna käynnistää hologrammipuhelimen ja soittaa opiskeluaikaiselle ystävälleen Emilialle New Yorkiin.
     Vaikka Emilia on samanikäinen kuin Jenna, hän sairastaa melko pahaa dementiaa.
    Emilia hämmentyy nykypäivän asioista, mutta virkistyy aina kun saa muistella vanhoja aikoja: kerroshampurilaisia, Makuunin irtokarkkilaareja, ostoskeskuksia ja lumilautailua oikealla lumella.
    ”Mennäänkö röökille?” hän kysyy kesken villeimmän muistelun.
    Jenna ei henno sanoa, ettei tupakkaa enää ole olemassa. Sen sijaan hän ehdottaa, että he katsoisivat yhdessä kuvia ja videopätkiä omista henkilökohtaisista arkistoistaan.
    Jenna ja Emilia hytkyvät naurusta vanhoja kamerakännyköillä otettuja bilekuvia katsellessaan.
    Emilia tuntuu olevan oma skarppi itsensä, joten Jenna uskaltaa ottaa puheeksi päivän tiedeuutisen. Tutkijat ovat huolissaan siitä, että ihmisten yksinäisyys lisääntyy, kun he tapaavat toisiaan vain hologrammeina. Jennasta se on silkkaa höpötystä.
    ”Samaahan ne sanoi aikoinaan Facebookista, muistatko sen?” hihittelee Emilia ja alkaa esitellä Jennalle uusia kenkiään, jotka jalassa on kuulemma mahdotonta kaatua.
    ”Kauniithan nämä eivät ole, mutta mieluummin otan nämä kuin lonkkamurtuman”, hän sanoo.
    Puhelu pitää lopettaa, koska Emilian hoitorobotti ilmoittaa, että on iltapesun aika. Toistaiseksi Emilian ei ole tarvinnut hankkia pesukaappia, joka pesisi hänet makuuasennossa.

Ennen nukkumaanmenoa Jenna lataa kalvonäytölle George Orwellin Vuonna 1984 -kirjan. Se aukeaa kohdasta, johon Jenna eilen jäi.
    Näin vanhemmalla iällä häntä ovat alkaneet kiehtoa scifi-klassikot ja erityisesti niiden kuvitellut tulevaisuudet, jotka eivät koskaan toteutuneet.

Teksti Ninni Lehtniemi, Anna-Sofia Berner, Matti Markkola, Antti Järvi
Kuvitus Aino Louhi

Juttua varten on haastateltu seuraavia asiantuntijoita: Tulevaisuudentutkija Anna Kirveennummi, geriatrian apulaisprofessori Miia Kivipelto, tulevaisuuden tutkimuksen erikoistutkija Osmo Kuusi, tietojärjestelmätieteen tutkija Seppo Mallenius, Demos Helsingin tutkimusjohtaja Aleksi Neuvonen, geriatrian professori Timo Strandberg ja Luontoliiton pääsihteeri Leo Stranius.