19. maaliskuuta 2010
Teksti:

Kun vielä opiskelin, olin kesän vapaaehtoistöissä nepalilaisessa lastensuojelujärjestössä. Sain kaksi oivallusta.
    Ensimmäinen oli, että ei vapaaehtoistöillä maailmaa pelasteta. Nepalissa oli pulaa paljosta, mutta ei työvoimasta. Moni koulutettu nuori ihminen olisi ollut valmis tekemään työtäni melkein ilmaiseksi. Sen sijaan, että olisin ollut korvaamaton apu, saatoinkin itse asiassa viedä jonkun nuoren nepalilaisen paikan.
    En silti tarkoita, että minun olisi kannattanut viettää kesäni mieluummin jollain Kaakkois-Aasian biitsillä tutustumassa paikalliseen päihdekulttuuriin. Vapaaehtoistyö nimittäin kehittää ennen kaikkea tekijää itseään. Säälin Katmandun baareissa istuneita reppumatkailijoita, jotka saivat maasta vain ohuen pintaraapaisun.

Toinen oivallukseni liittyi käsitykseeni kulttuureista. Minun oli vaikea ymmärtää niitä länsimaisia naisia, jotka tahtoivat muuttua kulttuurien kohtaamisen nimissä nepalilaisia naisia nepalilaisemmiksi. Toki itsekin kunnioitin paikallisia tapoja esimerkiksi pukeutumalla hieman peittävämmin kuin Suomessa. Mutta koska oma liberaali katmandulainen feministipomoni ei ollut koskaan elämässään pukeutunut sariin ja painoi töitään caprihousuissa, en pitänyt itsekään erityisiä naamioleikkejä tarpeellisina.
    Samoin toimin myös suhteessa epäoikeudenmukaisina pitämiini perinteisiin. En kummemmin protestoinut niitä vastaan, sen jätin nepalilaisten naisten tehtäväksi. Mutta miksi hitossa olisin apinoinut tapoja, joita vastaan pomoni ja hänet ystävänsä taistelivat?
    Päättelin, että jos omaksun kritiikittömän innokkaasti vieraan maan ”kulttuurin”, kieltäydyn helposti näkemästä sen sisäisiä valtasuhteita – ja olen vaarassa kääntää selkäni kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Kulttuuriin kun vetoavat miltei aina ne, joiden valta-aseman kannalta se on suotuisaa. Oman etunsa edistämiseksi on kätevää julistautua kokonaisen kulttuurin äänitorveksi.

Yhtä varautuneesti suhtaudun puheeseen suomalaisesta kulttuuriperinteestä. Termiin tarrautuvat täälläkin usein ne, joiden saavutetut edut ovat uhattuna. Monet poliittisen korrektiuden julman ikeen alle jäämistä itkevät kun ovat tottuneet mellastamaan, miten huvittaa. En tunnista heidän suomalaista kulttuuriaan omakseni.
    Se on vielä koomista, että kun kansanedustajan kännistä hottentottiurpoilua pidetään epäsopivana, hän järkyttyy kuin tikkarinsa menettänyt pikkulapsi. Mutta kun hän puolustautuu vetoamalla suomalaiseen kulttuuriin, koen sen jo miltei hyökkäyksenä.
    Siinä vastakkain eivät ole suomalainen kulttuuri ja maahanmuuttajat, vaan konservatiivisiin ja liberaaleihin poliittisiin arvoihin uskovat suomalaiset.

Veera Luoma-aho
Kirjoittaja on äitiysvapaalla oleva Ylioppilaslehden päätoimittaja.