05. helmikuuta 2010
Teksti:

Suomalainen itsereflektio on työkeskeistä. Kun suuria ikäluokkia pyytää kertomaan itsestään, he aloittavat ensimmäisestä työpaikasta ja päättävät viimeiseen.
    Kun pääsin yliopistoon, kuvittelin olevani erilainen. Tavallisesta keskiluokkaisen perheen kasvatista kuoriutui teorioiden maailmaan sukeltava mallioppilas, joka sivistyksen huumassa uskoi tunnollisen opintojen suorittamisen johtavan johonkin erityiseen.
    Muistan, miten vinosti hymyilimme, kun luimme tenttiin edellisen laman suurta kertomusta, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaa teosta Työttömän tarina.
    Kuvittelin, ettei se kosketa minua. Toisin kävi.

Työ on yhä enemmän tarina, jota kerrotaan – ja sen tarinan on oltava hyvä. Kun suuret ikäluokat kokevat työn velvollisuudeksi, me koemme sen oikeudeksi. Suurten ikäluokkien itsearvostus perustuu velvollisuuden täyttämiseen, meidän taas tehokkaaseen suoriutumiseen.

Työstä on tullut henkilökohtaista. Suoritamme omaa uraamme. Perustelemme, että meille tärkeää on työn mielekkyys, vaikka tosiasiassa yritämme vain epätoivoisesti rakentaa omasta urastamme tyylikästä brändiä. Työn mielekkyys on liian usein synonyymi huonoille työehdoille, pienelle palkalle ja järjettömälle määrälle ylitöitä. Vakuuttamalla oman työmme mielekkyyttä kasvatamme omaa sosiaalista statustamme.

Nyt kun työuria pidennetään koko virkamieskunnan voimin, pitäisi opiskelijoiden mätkimisen sijaan keskittyä miettimään, mitä yliopistot voisivat tehdä paremmin.
    Kun ammattikorkeakoulut kouluttavat nuoria, joilla on hyvä itsetunto ja selkeä käsitys tavoitteistaan, yliopistot vaikuttavat kouluttavan ihmisiä, jotka eivät osaa kertoa, mitä osaavat tai mitkä ovat omat vahvuudet.
    Yliopistossa tottuu riittämättömyyden tunteeseen, suureen työmäärään ja siihen, että valmiuksien täyttämisestä palkitaan vain merkinnällä opintosuoritusotteessa. Ihmekös, että olemme unelmapätkätyöläisiä.

Akateemisilla aloilla työttömyys kasvaa nyt nopeammin kuin muilla koulutustasoilla. Samalla kiinnostus akateemiseen koulutukseen on lopahtanut.
    Yliopisto sahaa omaa oksaansa, jos se ei kykene antamaan opiskelijoille parempia keinoja selviytyä opinnoista työelämään. Maailma on muuttunut siitä, kun sivistys miellettiin muusta yhteiskunnasta ja elinkeinoelämästä erilliseksi saarekkeeksi.
    Ehkä yliopistojen tuloksellisuutta pitäisikin tutkintojen sijaan tarkastella sen mukaan, miten valmistuneet sijoittuvat työmarkkinoille.
    Ehkä tarinoilla olisi silloin onnellisempi loppu.

Antti Järvi
päätoimittaja