13. marraskuuta 2009
Teksti:

Verta roiskuu lattialle ja seiniin. Suihkuhuone näyttää siltä kuin siellä olisi tehty raatelutappo.
Horna-yhtyeen kitaristi Shatraug hörppää lisää poronverta ja purskauttaa sitä bändin toisen kitaristin Infectionin päälle.
Piikkiasuun pukeutunut laulaja Werwolf on kiireinen. Meikkaus on kesken, ja keikka alkaa hetken päästä.
Miehet ovat maalanneet päähänsä kuolemanvalkoisen maskin, corpsepaintin.
Vielä kymmenen minuuttia aiemmin perushevareilta näyttäneet herrat istuskelivat tyhjien kaljakorien päällä backstagen virkaa ajavan keittiösalin nurkkauksessa, joivat olutta ja rupattelivat esiintymisjännityksestä.
Nyt he näyttävät itse perkeleiltä.
Poronveri haisee pahalle, mutta maistuu kuulemma paremmalta kuin sianveri. Verta kannattaa kaataa päälle vasta viime hetkellä ennen keikkaa, sillä iholle kuivuessaan se alkaa inhottavasti kutittaa.
Edellinen yhtye saapuu keikaltaan takahuoneeseen. Tamperelaisen Urnin keikka on mennyt hyvin. Yhdeltä bändin laulajista valuu rintakehästä verta. Hetki sitten hän oli lavalla viiltelemässä itseään isoilla saksilla. Nyt hän juo kaljaa ja höpöttää jotain Facebookista.
On lokakuinen perjantai-ilta helsinkiläisessä Dante`s Highlight -ravintolassa, ja syksyn tärkein black metal -tapahtuma Black Flames of Blasphemy alkaa päästä vauhtiin.
Ravintola on täpötäysi, paikalla on yli 650 ihmistä. Tapahtuma on myyty ennakkoon loppuun vain parilla foorumipostauksella. Edes Facebook-kutsua ei tarvinnut tehdä, sillä viidakkorumpu hoiti mainonnan.
Samana viikonloppuna Suomen rock- ja pop-eliitti taputtelee toisiaan selkään peräti kahdessa tapahtumassa, Tampereen Musiikki & Mediassa ja Helsingin musiikkimessuilla. Black metal ei ole edustettuna kummassakaan tapahtumassa.
Ei pitäisikään olla. Jos se olisi, jokin olisi pielessä.
Suomalainen black metal edustaa sitä metallimusiikkia, jota ei mainita ylpeänä, kun tulee puhe suomalaisen musiikin kansainvälisestä menestyksestä. Kuitenkin suomalainen black metal myy hyvin ja on arvostettua meillä ja maailmalla.
Black metal eli bläkkis. Antikristillinen kirkonpolttohevi. 1990-luvun ilkein, ikävin, epäilyttävin ja pelottavin musiikillinen alakulttuuri, joka sittemmin on kadonnut julkisuudesta.
Black metalin piti olla vain elämästä vieraantuneiden nuorten ikävä ysärivillitys, joka kauan sitten kuoli omaan mahdottomuuteensa.
Tosiasiassa blackmetallisteja, ihmisiä, jotka kuuntelevat black metalia ja ovat omaksuneet sen ideologian, on yhä Suomessa arviolta muutamia satoja. Black metal on valkoihoisten, parhaat nuoruuden päivänsä jo nähneiden miesten musiikkia.
Entisistä teinisaatananpalvojista on kasvanut aikuisia äijiä, jotka ovat hitusen hämillään. Genre kun tuntuu olevan epätietoinen siitä, mitä se on ja mihin nojaa.
Black metal syntyi vastavoimasta, pettymyksestä kristilliseen arvomaailmaan, yhteiskuntaan ja instituutioihin. Kun kirkko on maallistunut ja sen merkitys vähentynyt, ei ole enää uskottavaa öristä vain Kristuksen kiusaamisesta.
Black metal on jäänyt ilman taisteluparia ja on itsekin laimentunut.

On vuosi 1992, kun lappeenrantalainen teini innostuu äärimusiikista kuultuaan norjalaisen Emperorin ensimmäisiä äänityksiä.
Tuohon aikaan Norja on black metalin kultamaa, jonka avoimesti
satanistisella alakulttuurilla on valtava vaikutus Suomeen.
Pian poika kiinnostuu okkultismista ja pimeistä voimista. Vuotta myöhemmin hän perustaa Horna-yhtyeen, joka on nyt yksi pisimpään toimineista ja vannoutuneimmista vanhan koulukunnan bläkkisbändeistä. Samalla lappeenrantalaisteinistä tulee Shatraug.
Hänen tarinansa on se tavallinen.
Shatraugin kaltaisille tosiuskovaisille black metal ei ole pelkkä musiikkityyli vaan elämäntapa, johon nivoutuvat musiikki, ajatusmaailma ja ideologia.
Ideologian voisi kiteyttää satanismiksi.
Tällöin tosin niputetaan samaan sakkiin sekä ne, jotka palvovat saatanaa jumalana, että ne, jotka käyttävät vanhaa vihtahousua jonkin asian symbolina. Sananlasku kuuluu: satanisti voi olla ilman black metalia, mutta black metal ilman satanismia on vain metallimusiikkia.
”Satanismiin menneet black metal -ihmiset ovat paljon luotettavampia ja avoimempia kuin monet ihmiset, joita esimerkiksi töissä tapaa. Kun ideologia on sitä, että täytyy olla kunniaksi itselleen ja uskomuksilleen, ei siinä silloin lähdetä pelleilemään”, Shatraug väittää vakavana noin kuukautta ennen Black Flames of Blasphemyn keikkaa.
Olemme Tampereella, entisen teurastamon ja nykyisen luomutukun kellarissa.
Muutaman neliön kokoinen koppi on tyypillinen bänditreenikämppä, jossa rummut ja vahvistimet vievät suuren osan tilasta. Tyhjiä oluttölkkejä lojuu siellä täällä. Sotkuisen pienen pöydän olennaisin elementti on tuhkakuppi. Seinälle on kiinnitetty iso musta lakana, jossa on pukinpää ja väärinpäin olevia ristejä.
Tämä on käytävän ainoa treenikämppä, johon ei ole murtauduttu. Shatraug uskoo sen johtuvan siitä, että ryöstäjätkin tietävät, minkä oven takana harjoittelee ”saatananpalvontabändi”.
Täällä treenaa Behexen, yksi suomalaisen black metalin omistautuneimmista yhtyeistä. Myös siinä bändissä Shatraug soittaa kitaraa.
Kuten soittaa tai on soittanut myös yhtyeissä Battle, Blutschrei, Hoat, Kyprian`s Circle, Mirkhail, Morbid Savouring, Ravening, Sargeist, Mortualia, Sinistere, Finnentum, Foudre Noire, Gadr, Necroslut, Skullkrusher ja Bestial Devastation.
Black metal -muusikolle tämä on ihan tavallista. Kaikki soittavat
useammassa kuin yhdessä bändissä.
Shatraug, isokokoinen kalju kaveri mustassa hupparissaan, istuu kuluneella sohvalla ja polttaa tupakkaa ketjussa. Hän miettii, mitä satanismi ja black metal hänelle merkitsevät.
”En tiedä, olisinko ilman niitä enää hengissä. Välillä oli niin vaikeita kausia, että piti vain löytää sitä kautta joku merkitys ja sisältö elämään.”
Viidessätoista vuodessa Shatraug on nähnyt miehiä sortuvan.
”Kaikenlaista on tullut nähtyä. Paljon itsemurhia, ihan kaveripiirissäkin”, hän sanoo ilmeettömänä.
”Satanismi on loppujen lopuksi niin psyykkistä, ettei kaikilla pää kestä. Varsinkin jos käyttää huumausaineita tai muuta. Ihmisruumis on niin heikko ja addiktoituva, että se ottaa johdon käsiinsä. Mieli ei pysy kontrollissa.”
Moni satanisti onkin luopunut aatteestaan. Merja Hermonen haastatteli 1990-luvulla 36 saatananpalvojaa väitöskirjaansa varten. Kun väitöskirja Pimeä hehku – satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa kolme vuotta sitten julkaistiin, enää pieni vähemmistö haastatelluista oli vakaumuksellisia saatananpalvojia.
Suurin osa teki nyt uraa tavallisina veronmaksajina: insinööreinä, taiteilijoina, kirjailijoina, toimittajina ja tutkijoina.
Shatraug on perustamansa Horna-yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen.
”Tähän asti on pää kestänyt hyvin kasassa. Synkistä asioista joko selviää voittajana tai jää sinne pimeyteen. Varmaan olen vieläkin syvällä jossakin siellä pimeydessä, mutta en vajoa enää”, hän sanoo.
Shatraugille satanismissa on loppujen lopuksi kyse mielenvahvistamisesta. Kaikki on mahdollista. Ja kaikki, mihin ryhtyy, pitää tehdä loppuun.
”Black metal on kapinaa vallitsevaa yhteiskunnallista moraalia ja etiikkaa vastaan, koska ne rajoittavat elämää”, Shatraug sanoo.
”Mutta ei se ole mistään kotoisin, jos vain löhötään jossain, juodaan viinaa ja välillä kirjoitetaan saatanasta. Ei elämä ole pelkkää kurjuutta. Nyt ovat lapset ja muut helvetin hyvät syyt pysyä elävien kirjoissa.”
Niin, arki. Sitä ei pääse edes äärimetallisti pakoon.
Tämänkin tapaamisen jälkeen kaupungin ateriapalvelussa työtään tekevä Shatraug istahtaa vanhaan Volvoonsa, pistää Gorgorothin kasetin soimaan ja hakee vaimon ja lapsensa Prismasta. Vaimo tuskin kutsuu miestään J.R.R. Tolkienin kirjasta napatulla taiteilijanimellä vaan ihan vain Villeksi.
Shatraug on levollisen ja rauhallisen oloinen kaveri, joka puhuu kiireettömästi. Äänessä kuuluvat eteläkarjalaiset juuret.
”Olemme vääntäneet kättä siitä, mitä lapsille opetetaan ideologiasta ja mitä ei. Opetamme nyt, että pitää ajatella itse ja saa valita itse, mihin haluaa uskoa. Ja sitten vain toivotaan parasta.”
Voi olla, että jonain päivänä lapsetkin näkevät iskän maskeissa lavalla soittamassa black metalia.
”Minulla on normaali työ, mistä saa rahaa, ja sitten tämä musiikki, minkä kautta saa levittää saatanallista sanomaa. Se on periaatteessa
lähetystyöhön verrattavissa. Tekisin sitä, vaikkei siitä tulisi yhtään rahaa.”

”Jeesus Kristus haista vittu!”
Horna räyhää Black Flames of Blasphemyn lavalla. Yhtyeen entinen laulaja, panosvöihin ja piikkeihin pukeutunut Werwolf örisee vakuuttavasti.
Ajan myötä black metalin estetiikka on muuttunut kliseiksi, mutta siinä on yhä näyttävyyttä. Lavaa koristavat sianpäät ja kynttilät, reunoilla on verta valuvat vuohien päät. Etuosassa seisoo iso puinen risti, väärinpäin tietenkin. Horna soittaa täydessä sotavarustuksessa ja näyttää hyvältä, vaikka ei edes ole mikään verellä ja tulella lietsova shokkitemppuyhtye.
Sitä paitsi, keikkapaikat aina kieltävät ensimmäiseksi pyrojuttujen käytön.
Eturivin yleisö osaa biisien sanat ulkoa.
Yhä he seuraavat sinua, Jehova!
Olkoon niin, tappurakruunun kantaja!
Kulkekoot he perässäsi ikuiseen kuolemaan!

Black metal on yhtä huutomerkkiä.
Musiikki on aggressiivisen kylmää ja vaikearakenteista. Se on usein paskasoundista metallipaahtoa, joka kuulostaa tavallisen musiikinkuuntelijan korvaan yhtä miellyttävältä kuin hammaslääkärin pora.
Mutta black metal on mainettaan monipuolisempaa musiikkia. Korvia särkevät sirkkelikitarat, maanisen lailla pauhaavat rummut ja pahoinvoiva ärjyntä eivät ole ainoa tavat tehdä sitä. Musiikki voi olla hidasta ja nopeaa, primitiivistä ja sinfonista, suoraviivaisen raakaa tai progressiivista. Ja se vaatii äärimmäistä soittotaitoa.
Örinälaulu kuulostaa välillä siltä kuin demoni tappaisi Jeesusta, ja siitä kappale voi kertoakin. Black metalissa ei kuitenkaan enää ole kyse vain kristinuskon pilkkaamisesta.
Black metal -piireissä ajatellaan, että on turha enää puhkua päin evankelisluterilaista kirkkoa. Se nyt on muutenkin jo kaatumassa.
Vaikka myyttinen paholaistematiikka on yhä voimissaan, nykyajan black metalissa ollaan kiinnostuneita monipuolisesti ihmismielen pimeästä puolesta ja ahdistuneen ihmisen suurista tunteista: surusta, vihasta, pettymyksestä ja masennuksesta.
Monitulkintaiset nihilistis-filosofiset aiheet ja viikinki- ja pakanateemat ovat suosittuja. Monet ennen saatanaa huutaneet yhtyeet vannovat nyt Odinin – sodan, viisauden ja kuoleman jumalan – nimeen.
Sota ja mytologia. Okkultismi ja musta magia. Vampyyrit ja metsä. Ne ovat black metalin ikisuosittuja teemoja.
Yliampuvatkin lyriikat otetaan tosissaan. 2000-luvun alussa oululaiset punkkarit perustivat Blackthore-nimisen black metalia parodioivan yhtyeen, jolla oli aidon kuuloisia mutta sanoituksissaan genreä pilkkaavia kappaleita kuten In The Glare Of Burning Oulugian Churches, Live In A Norway ja Evil Pope In Uranus.
Vaikka rienaus tapahtui vuosia sitten, blackmetallisti ei unohda. Yhä netissä vannotaan vihaa pilkantekijöitä kohtaan.
Underground black metal -levyt myyvät piratismista ja äänitebisneksen yleisestä alakulosta huolimatta suhteellisen hyvin. Arvion mukaan niitä myydään Suomessa noin 30€‰000 kappaletta vuodessa.
Pienistä puroista kertyy musta virta.
Bändejä on kymmeniä ja levyt myydään ohi virallisten myyntireittien, joita eivät Suomen Ääni- ja kuvatallennetuottajien viralliset myyntitilastot kiinnosta. Tyypillisessä kuviossa muusikko myy omaa musiikkiaan oman levy-yhtiön kautta suoraan kuuntelijoille. Levyn painos voi olla vain 50 kappaletta, ja se myydään valikoiduille alan ihmisille, joiden tiedetään arvostavan tuotosta.
Suomalainen blackmetallisti suosii suomalaista. Lahtelaisen, genreen erikoistuneen levy-yhtiö Northern Heritagen arvion mukaan joka kolmas myyty underground black metal -levy on kotimainen. Myydyimmät kotimaiset, kuten Impaled Nazarene, Horna, Satanic Warmaster, Beherit ja Archgoat, voivat myydä levyään 2€‰000 kappaletta.
Black metalissa kaupallisuus on kirosana. Todellinen alamaailman blackmetallisti ei yleensä kuuntele genren isoja nimiä, kuten Immortalia, Cradle of Filthia ja Dimmu Borgiria, sillä nämä bändit eivät ole enää tosissaan mukana.
Niiden musiikissa kuuluu menestys ja raha.
Mitä pienempi tunnettavuus
muualla kuin asianharrastajien keskuudessa, sitä aidompi yhtye.
Näin se oli silloinkin, kun suomalaista black metal -kenttää luotiin.

Musiikkitietovisa: Millä tavalla Suonenjoen rautatieasema on merkittävä paikka suomalaiselle black metalille?
Siellä kohtasivat ensimmäistä kertaa Marko Laiho ja Janne Sova.
Oli kesäinen aamuyö vuonna 1988, kun Marko Laiho kiinnitti huomionsa epämääräisen oloiseen kaveriin, joka kuljeskeli muovipussi kädessään. Muun omaisuutensa ja rahansa hukanneen Janne Sovan pussi oli täynnä kasettidemoja: vanhaa suomipunkkia, Slayeria ja Morphosista, Sovan omaa yhtyettä.
Selvisi, että molemmat nuoret miehet olivat tulossa mansikanpoiminnasta ja menossa syksyllä samaan kouluun Rovaniemelle. Päätettiin, että siellä viriteltäisiin uusia musiikkikuvioita.
Pian sen jälkeen rovaniemeläislähtöinen Marko ”Nuclear Holocausto” Laiho perusti Suomen ensimmäisenä black metal -yhtyeenä pidetyn Beheritin. Alun perin Kuusamosta kotoisin oleva Janne ”Demonos” Sova perusti black metal -yhtye Barathrumin.
Beherit oli genrensä edelläkävijä, niin musiikillisesti kuin tyylillisesti. Siksi myös siitä otetut vanhat promokuvat ovat klassikkoja.
Yhdessä niistä kitaristi-laulaja Laiho seisoo paha ilme naamallaan mustissa vaatteissaan ja pitkässä tukassaan. Hänen bändikaverillaan on kädessään väärinpäin oleva risti, joka on toisesta päästä liekeissä. Kolmihenkinen bändi seisoo lumihangessa. Epätarkassa pokkarikuvassa näkyy myös kitukasvuinen mänty.
Kuvaan on saatu vangittua jotain todella pahaa, jotain todella suomalaista ja etenkin sen ajan Suomen black metalia kuvaavaa.
Vielä 1990-luvun vaihteessa black metal haki itseään, kuvastoaan ja ilmaisumuotoaan. Näin etenkin Suomessa. Ajat olivat kovin erilaiset. Heviä oli jo kaikkialla, mutta metallia, etenkään äärimetallia, ei missään.
Nettiä ei ollut, joten tietoa pahuudesta ja mystisistä voimista haettiin kunnallisen kirjaston hyllykohdasta ”okkultismi”.
Bändien kuulumiset luettiin fanien toimittamista lehdistä, kopiokoneilla monistetuista zineistä, jos niitä nyt saatiin edes käsiin.
Piirit olivat niin pienet, että kaikki asiasta kiinnostuneet tunsivat toisensa henkilökohtaisesti.
Black metal -bändiin oli haastavaa saada soittajia. Kun oma bändi saatiin pystyyn, paholaismainen taiteilijanimi napattiin Taru Sormusten Herrasta -kirjasta, vaikka sen oli kirjoittanut kristitty kirjailija J.R.R. Tolkien.
Touhu oli todella uugeeta.
Sekä Beherit, joka muuten on syyrian kieltä ja tarkoittaa, yllätys yllätys, saatanaa, että Barathrum sylkivät koko 1990-luvun alun julki demoja ja eepeitä. Beheritistä kasvoi nopeasti kansainvälisestikin arvostettu bläkkisyhtye, jonka ensimmäistä oikeaa albumia, vuonna 1993 julkaistua Drawing Down the Moonia pidetään yhä yhtenä genren klassikoista. Vähän aikaisemmin julkaistu, oululaisen Impaled Nazarenen Tol Cormpt Norz Norz Norz oli ensimmäinen Suomen virallisille myyntilistoille noussut kotimainen black metal -levy.
Suuri läpimurto oli lähellä. Harmi vain, että Marko Laihon kiinnostus black metaliin oli jo lopahtamassa.
Kuin takeeksi Laiho muutti Helsinkiin, josta hän ei tuntenut ketään. Vaikka Laiho meni töihin metallimusiikkiin keskittyneeseen levykauppaan, hän irtautui vähitellen yhä kasvavasta black metal -skenestä. Ensin hän lopetti tapetreidauksen, musiikin vaihtelun muiden artistien kanssa, eikä lukenut enää alan zinejä. Vähitellen kuihtuivat kontaktit.
Laiho oli kyllästynyt yhä teknisemmäksi ja melodisemmaksi muuttuvaan metallimusiikkiin ja sai enemmän inspiraatiota konemusiikin puolelta.
Muutos oli suuri entiselle henkeen ja vereen black metalin nimeen vannoneelle.
Laiho oli vuosia lähetellyt kirjeitä ja vaihdellut kasetteja norjalaisyhtyeiden Burzumin, Mayhemin, Emperorin ja Enslavedin kanssa. Norjabläkkiksen voimahahmot Varg ”Count Grishnackh” Vikernes ja Øystein ”Euronymous” Aarsethin olivat kirjeenvaihdon myötä tulleet hänelle hyvinkin tutuiksi.
Kesällä 1994 21-vuotias Vikernes murhasi puukottamalla 25-vuotiaan Aarsethin. Kyseessä on black metalin historian suurimman huomion saanut yksittäinen tapahtuma, jota on sittemmin puitu lukuisissa kirjoissa, dokumenteissa ja lehtijutuissa.
Marko Laihoa tapahtunut ei yllättänyt.
”Kyllä sitä silloin mietti, että meniköhän vähän överiksi”, Laiho nauraa nyt, 15 vuotta tapahtuneen jälkeen.
”Mutta ei se yllätyksenä tullut. He tavallaan pistivät toteen sen, mistä olivat puhuneet. Siihen ei varmaan ollut enää iso kynnys sen jälkeen, kun he olivat monta vuotta synkistelleet, puhuneet haudanhäpäisyistä ja kirkkojen poltosta.”
Mayhemin perustajan Euronymoksen kuolema ei tappanut black metalia. Kävi päinvastoin. Surma laukaisi black metal -buumin.
Seuraavina vuosina Norja tuli kuuluisaksi kirkkojen poltoista ja suppean yleisön musiikkilajista tuli maailmanlaajuisesti tunnettua.
Sen sijaan Marko Laiho vuosimallia 2009 näyttää kovin erilaiselta kuin nuoruuden ajan promokuvissaan.
Lyhyessä tukassaan ja huomiota herättämättömissä tummissa vaatteissaan häntä voisi luulla vaikka insinööriksi. Laiho onkin työkseen webmaster.
Ja jälleen levyttävä muusikko:
Beherit julkaisi viime keväänä uuden levyn 14 vuoden tauon jälkeen.
Fanit eivät olleet unohtaneet. Suuren levy-yhtiön kautta julkaistu paluulevy Engram ponkaisi virallisella listalla top kymppiin Happoradion ja Leningrad Cowboysin väliin. Viikon jälkeen se oli kadonnut sieltä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Black metalin piirissä ollaan ehdottomia.
Vaikka uusia bändejä syntyy jatkuvasti, fanit pitäytyvät vanhoissa, hyviksi eli vakaumukseltaan aidoiksi todetuissa nimissä. Black Flames of Blasphemy -tapahtuman esiintyjäkaartissakin jyräävät vanhat, reilusti jo 1990-luvulla, jopa 1980-luvun lopulla perustetut bändit.
Marko Laihoa silti ihmetyttää, että moni bändi on jatkanut näihin päiviin asti.
”Ne ovat näin pitkään jaksaneet tehdä samaa soundia! Kun me aloiteltiin 20 vuotta sitten, juttu oli jotain uutta ja siitä sai kiksit”, hän sanoo.
Genren sisällä on jatkuvaa linjavetoa sen suhteen, mikä on black metalissa hyväksyttyä ja mikä ei.
Ideologia on oltava. Jotkut kitisevät, jos musiikissa on melodioita. Joillekin syntetisaattoreiden käyttö on ehdottomasti kiellettyä. Toiset tekevät täyttä häkää arvostettua black metalia, vaikka siinä on melodioita ja syntikoita.
Tuntuu, että edes blackmetallistien keskuudessa ei tiedetä, mitä black metal on.
Laiho haluaa pitäytyä erossa tästäkin ikuisuuskeskustelusta.
”Kaikki tekemäni musiikki on aitoa ja tehty täydestä sydämestä. Sitä en sano, onko Beherit black metalia. En ole nähnyt enää tarvetta lokeroinnille. Sitä saa kutsua black metaliksi tai death metaliksi. Genrellä ei ole väliä. Olen päässyt sen vaiheen yli.”

Hornan keikka päättyy. Tyytyväiset bändin jäsenet valuvat hikisinä kohti backstagea ja suihkua. Maskit ja veri on pestävä pois ennen kuin päästään juhlimaan. Yleisökin on jättänyt niitit, naulat ja maskit kotiin ja pukenut ylleen huomattavasti miellyttävämmät mustat hupparit, nahkatakit ja bändi-t-paidat.
Black metal on heti syntymästään lähtien ollut globaali ilmiö. Vaikka Horna laulaa suomeksi, se on keikkaillut ympäri maailmaa, viimeksi Yhdysvalloissa.
Kansainvälisyys näkyy ja kuuluu Black Flames of Blasphemyssäkin. Pääesiintyjät ovat Kanadasta ja Norjasta. Yleisössä puhutaan saksaa ja venäjää. Keikkajärjestäjän mukaan väkeä on tullut Australiasta ja Brasiliasta asti.
Brasiliassa oli vahva bläkkisskene jo 1980-luvulla ennen Norjaa. Marko Laiho lähetteli Brasiliaan suomalaista hc-punkkia ja sai tilalle eksoottista brassibläkkistä.
Nykyään jopa Kiinasta löytyy genren edustajia. Eräälläkin yhtyeellä on kiinalaiseen tyyliin varsin erikoinen nimi Raping Corpse to Sacrifice the Moon.
Jos Kiinassa asti tehdään black metalia, ei ihme, että genren julkaisuja saattaa parhaimmillaan tulla markkinoille jopa kymmeniä per kuukausi.
Vielä 1990-luvulla black metalin kuuntelijalla ei ollut paljoakaan mistä valita.
Nyt tuntuu olevan liikaakin.

Lappeenrantalaisella hautausmaalla on vilpoista. On kolean syksyinen päivä kolmisen viikkoa ennen Black Flames of Blasphemya.
Werwolf on halunnut tavata täällä, koska hautausmaat ovat vahvasti sidoksissa hänen kotikaupunkinsa black metal -skenen syntyyn.
Siihen, mikä sittemmin hänen mukaansa on taas mennyt pilalle.
”Harvassa ovat ne bändit tai levy-yhtiöt, joilla on oikeasti jotain
tarjottavaa. 90 prosenttia tänä päivänä tehdystä black metalista on toivotonta räpellystä”, Werwolf sanoo ja vetää mustia hanskoja
tiukemmin käteensä.
”Tuotantostandardit, periaatteet ja motiivit ovat nykyjulkaisuissa ihan olemattomia. Valtaosasta levyistä puuttuu kipinä ja musiikillinen näkemys. Korkein arvo levyn julkaisulle voi olla se, minkä värisen vinyylin tekee.”
Black metal on nuori alakulttuuri. Kukaan uudesta sukupolvesta ei voi vielä sanoa olevansa blackmetallisti, kuten isänsä.
Genre on kuitenkin kasvanut jo sen verran vanhaksi, että sen sisällä haikaillaan vanhoja hyviä aikoja. Aikoja, jolloin tehtiin parempaa musiikkia. Aikoja, jolloin black metalilla oli myös ulkomusiikillista voimaa.
Werwolf seisoo bändien hihamerkeillä koristellussa nahkatakissa, farkuissa ja korkeapohjaisissa nahkasaappaissa keskellä hautausmaan läpi vievää tietä.
Mummo kävelee ohi rollaattorilla eikä tunnu yhtään ihmettelevän hautausmaalla maleksivaa, mustiin pukeutunutta miestä.
Kymmenen vuotta sitten mummo olisi saattanut kipittää kotiinsa soittamaan poliisit.
1990-luvun puolivälissä Lappeenrantaa ravisteli iso haudanhäpäisyjen aalto. Mentiin hautausmaalle, kaadettiin hautoja, rikottiin ristejä ja hajotettiin hautakiviä.
”Ne olivat asioita, joita ihmisten piti tehdä. Harmi, että ne ovat jääneet”, Werwolf kommentoi hyökkäyksiä kirkkoa kohtaan.
Esimerkki toiminnalle oli tullut tietenkin Norjasta. Norjan tapahtumien myötä Suomen viranomaisetkin kiinnostuivat synkästi pukeutuvista, rajua metallia soittavista pitkätukista.
Puhuttiin nuorisosatanismista, ja sitä se olikin.
Suurin osa aiheesta kiinnostuneista olivat nuoria, alle 20-vuotiaita, usein vielä teini-ikäisiä.
Vandalismia tapahtui ympäri Suomen. Kirkon omaisuuden tuhoamisesta tuli lähes muodikasta, ja vaikka kaikilla tapauksilla ei ollut yhteyttä black metaliin, usein ne linkitettiin genreen tavalla tai toisella.
Jos sen ajan mediaa olisi uskonut, oli saatananpalvonta Suomen merkittävimpiä sosiaalisia ongelmia 1990-luvun puolivälin jälkeen.
Julkisuuteen haluttiin myyviä kommentaattoreita ja niitä kaivettiin hurmosuskovaisten puolelta. Nuorisoevankelista Riku Rinteen, saarnaaja Leo Mellerin ja opettaja Keijo Ahorinnan lisäksi mediatilaa saivat ”saatananpalvonnasta selviytyneet” Aki Jääskeläinen ja Päivi Niemi. Suojelupoliisi otti black metal -piirit tarkkailuunsa.
Mediajulkisuus johti genren piirien hajoamiseen.
”Black metal -tyyppien omissa riveissä tuli hirveä hinku alkaa selitellä, miten jonkun Päivi Niemen ja Keijo Ahorinnan jutut ovat ihan paskanjauhantaa, vaikka niistä suurin osa oli ihan totta. Se oli niin naurettavaa. Samaan aikaan haluttiin olla sekä salonkikelpoisia että niin pahoja kuin mahdollista”, Werwolf muistelee.

Nyt hautakivien kaatamiset ovat kutistuneet sanomalehtien alareunojen yksipalstaisiksi uutisiksi. Se on ollut osittain tarkoituksellista, sillä Norjassa huomattiin jo 1990-luvulla huomion vain lietsovan muita kirkonhäpäisijöitä.
Vaikka mediakohu on vaiennut, eivät hyökkäykset kirkkoa vastaan ole loppuneet. Viimeisen kolmen vuoden sisään Suomessa on tehty 13 kirkon tuhopolttoa tai sen yritystä. Kesäkuun kuudentena, kuudes kuudetta, 2009 Malmin hautausmaalla kaadettiin yli 100 hautakiveä.
Taas täytyy korostaa, ettei black metalilla ole osuutta jokaiseen kännisen päähänpiston aikaansaamaan vandaalireissuun.
Mutta ei ihme, että kun Porvoon kirkko vuonna 2006 paloi, palon sytyttäjän musiikkimaku kiinnosti heti poliisia ja mediaa. Tekijän taustalta löytyikin kiinnostusta black metalia kohtaan.
Kirkko aiheuttaa blackmetallisteissa edelleen angsteja, vaikka samaan aikaan he väittävät sen merkityksen vähentyneen.
Porvoon kirkon palon jälkeen musiikkilaji ei ole esiintynyt valtamedian pääuutisissa. Koulusurmaajien mp3-soittimista ei kyseistä musiikkia löytynyt, vaikka joku ehkä olisi odottanut.
Sen sijaan vuonna 1998 tapahtuneella niin sanotulla Hyvinkään paloittelusurmalla oli yhteys musiikkityyliin. Siitä otettiin kaikki irti. Iltapäivälehdet tekivät ”Nämä voivat olla merkkejä saatananpalvonnasta” -tyyppisiä juttuja ja valistivat vanhempia, että jos lapsi laiminlyö hygieniansa, se voi olla merkki paholaisen palvelukseen astumisesta.
Niihin aikoihin ihmiset vaihtoivat vastaan tullessaan puolta, kun Werwolf kulki Lappeenrannan katuja.
”Se oli oikeastaan aivan vitun siistiä. Siinä oli tiettyjä ammatin tuomia etuja huomattavasti enemmän kuin nyt. Nyt pitää taistella siitä, että black metal säilyttäisi tietyn terän, mikä sillä on joskus ollut. Aura on ollut vahvempikin.”

Werwolf on paitsi myös Lappeenrannasta kotoisin olevan Shatraugin nuoruuden kaveri ja Hornan entinen laulaja, niin genren tärkeimmän nettifoorumin blackmetal.fi:n omistaja.
Hän on siitä harvinainen blackmetallisti, että hän saa elantonsa musiikin kautta. Merkonomin koulutuksellaan hän on pyörittänyt omaa Werwolf Recordsia vuodesta 2004 lähtien ja sanoo myyneensä yhden hengen yhtyeensä Satanic Warmasterin levyjä maailmanlaajuisesti kymmeniätuhansia.
Black metal houkuttelee ääripäitä yhteen. Niin sanotun bestial black metalin sanoituksissa harrastetaan satanistista seksiä.
Viime aikoina nousussa on ollut niin sanottu NSBM eli kansallissosialistinen black metal. Sen viitteitä sanotaan kuuluvan myös Satanic Warmasterin lyriikoissa.
Eikö pelkkä saatanallinen black metal enää riitä?
”Ajat muuttuvat, shokkiarvot heikkenevät ja vahvistuvat. Jos haluat, että sut kuullaan, ei riitä, että sanot, eläköön saatana! Se ei enää kiinnosta ketään. Pitää keksiä uutta estetiikkaa ja tietyissä tapauksissa se löytyy yllättävän läheltä. Naurettavan helppoa, miten ihmiset saa tarttumaan musiikkiin näillä keinoin.”
Ei sen niin pitäisi edes mennä.
”Black metal on negatiivista. Keskivertoihmiselle black metalin kaikessa epämoraalisuudessaan ja nihilismissään pitäisi olla miljoona kertaa pahempi asia kuin uusnatsismi tai mikään.”
”Sen pitäisi olla kuin aids. Paitsi että ne ihmiset, jotka ovat saaneet sen, eivät halua parantua siitä”, Werwolf pääsee vauhtiin.
Hänen kaulassaan roikkuu vuohenpään kuvalla koristeltu pentagrammi.
Ja hän tuntuu olevan ihan tosissaan.
Black metal on raivannut itselleen muista musiikkityyleistä ja elämänmuodoista riippumattoman sopukan yhteiskunnassa. Sen hyvä puoli on, että blackmetallistit saavat olla rauhassa. Mitä tahansa äärimusiikkia voi julkaista. Lavalle voi roudata väärinpäin käännettyjä ristejä vaikka pienen metsän verran ilman, että kukaan provosoituu. Huono puoli on, että blackmetallistit eivät vieläkään tunnu tyytyväisiltä.
Werwolf ennustaa black metalille suurta romahdusta. Samanlaista, jollainen tapahtui 1990-luvun lopussa, kun lukuisat Norjan innoittamina syntyneet, black metalista maailmanlaajuisen ilmiön tehneet bändit ”korruptoituivat” ja siirtyivät tavismetallin puolelle.
”Nyt varmaan käy sama homma, ja se on oikeastaan ihan vitun hyvä. Se vaaditaan, että uudistuminen tapahtuisi.”

Matti Markkola
Kuva Teemu Granström