13. marraskuuta 2009
Teksti:

Kasarmitorilta kohoaa ilmapalloja aurinkoiselle taivaalle. Väki velloo vapputuiterissa.
Valkoisen pakettiauton vieressä häärää pieni punahiuksinen nainen vihertävä suikka päässään.
”Kirjoita palloon kevätviesti. Voit päästää sen ilmaan tai kiinnittää patsaan käteen”, hän neuvoo.
Oranssi palloni kohoaa ilmaan. Siinä lukee Kevät-jee!
Auton kyljessä lukee Kokemuksellisen kaupungin konsultti. Suikkapäinen häärääjä on konsultti, kaupunkitaiteilija Meiju Niskala.
Niskala uskoo, että kaupunki on huvipuisto, jota ihmiset pitää opettaa käyttämään.
”Minua keljuttaa, että ihmiset luulevat voivansa vaihtaa rahan onneen, että rahalla saa ostettua elämyksen. Silloin kaikki menee pieleen.”
Puhe on käheää ja innostunutta. Sitä on paljon ja siinä toistuvat ilmaukset Jee!, Vau!, Jes!, Mahtavaa!ja Ihanaa!
Unohtuu, että olemme tunteneet vain tunnin. Niskalasta on helppo pitää.

Suunnista Helsingissä Pariisin kartan avulla.
Seuraa vaaleanpunaisia asioita.
Kiinnitä hihansuuhun punainen lanka ja sen toinen pää keskelle Senaatintoria. Kapua kirkon portaat ja istuudu odottamaan. Kohta joku utelias seuraa narua luoksesi.
Tällaisia vinkkejä jakaa Kokemuksellisen kaupungin konsultti Meiju Niskala liikkuvasta konttoristaan.
Koska 2000-luvulla jopa kaupunkien virkamiehet janoavat luovuutta ja innovaatioita, Niskalasta on hieman vahingossa tullut oikea konsultti. Häntä pyydetään suunnittelemaan kaupunkitapahtumia ja julkisia tiloja, kertomaan miten ihmiset löytäisivät niihin.
Ja konsultti konsultoi:
Päiväunitiloja kirjastoihin.
Riippumattoja Huvilateltan aidan ulkopuolelle konserttien kuokkavieraille.
Luistinrata jalkakäytäville ympäri Helsinginniemen.
Liikennemerkkien ukkeleille kaulaliinat talviksi ja hellehatut kesiksi.
Niskala on noin 160 senttiä pitkä. Yläleuassa loistavat kullanväriset hammasraudat. On helppo arvata, että Niskala, 31, kohtaa ennakkoluuloja.
Vastikään eräs virkamies kummasteli, miksi joutuu kokoustamaan 12-vuotiaan kanssa.
”Pelastin hänet sanomalla, että mulla on tällainen jekku. Kolmenkympin ja neljänkympin välillä käytän hammasrautoja ja vasta 40-50 vuoden iässä alan truutata botoxia.”
Niskala on arvostettu työpajojen vetäjä, innostaja ja ideoija. Hän saattaa vaikuttaa hörhöltä, mutta osaa analysoida työtään ja sen vaikutusta konsulttikielellä. Hän puhuu kaupungista luovana platformina tai chattinä, kaupunkien brändäämisestä ilolla, luovuudella ja ilmaisuudella ja taideteoksista käyttöliittyminä.
Konsultoivat kaupunkitaiteilijat ovat maailman mittakaavassakin harvinaisia.
”Vaatii tietynlaista taiteilijuutta, että pystyy olemaan monenlaisessa identiteetissä. Minulla ei ole ristiriitoja siinä, olenko taiteilija, workshopin vetäjä vai puheenjohtaja. Ne ovat kuin eri sivuja nopassa.”
Silti Niskala uskoo, että kun virkamiehet tulevaisuudessa etsivät uusia tapoja saada kansalaiset mukaan, julkista tilaa suunnittelevat yhä useammin kaupunkitaiteilijat.
”Aletaan nähdä, ettei kaupunki tarvitse vain rakennuksia, vaan myös toiminnallisen sisällön niihin.”
Toisinaan Niskalan oma elämä muistuttaa vuorovaikutteista kaupunkitaidesatua.

Olipa kerran tyttö, joka halusi löytää rakkauden. Hän jätti kirjastonkirjojen väliin lappuja: ”Tämä kirja on minulle tärkeä. Sen tärkein kohta on sivun 83 neljännessä kappaleessa. Jos tunnet samoin, ota yhteys minuun. T. Meiju Niskala.”
Kirjastossa oli töissä poika, joka soitti tytölle. He tapasivat kirjaston portailla.
Paljastui kummia. Molemmat pitivät taskuissaan noppia päivittäisten valintojen tekoon. Sellaisten kuin mitä reittiä kävellä tai mistä hyllystä valita kirjastonkirjoja. Kumpikin keräsi kauppareissullaan ihmisten pudottamia ostoslistoja ja osti niissä luetellut asiat.
”Ainut ostos, jota en ole saanut kulutettua oli Libero-vaippapakkaus”, poika tunnusti.
Tyttö tiesi. Tämä on kohtalo.
Puolitoista vuotta myöhemmin vaikuttaa siltä, että he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Vaikuttaa myös siltä, että taiteilija Niskala elää niin kuin opettaa. Siihen hän sai eväät kotoa Jyväskylän Palokasta.

Luovuusteoreetikot voisivat kirjoittaa kirjoja Niskalan lapsuudesta. Hän kasvoi erityispedagogivanhempien ainoana lapsena.
Tylsää ei silti ollut. Niskala rakasti pelejä, leikkejä ja rakentelua.
Kerran kotiin tuli kirjamyyjä, jolle äiti tarjosi kahvit keittiössä. Pikku-Meiju puuhasteli vessassa, josta yhtäkkiä lähestyi rytmikäs tsh-tsh-tsh-ääni.
”Konttasin keittiöön ja sanoin, että katsokaa mikä mahtava luminen juna! Olin liimannut äidin terveyssiteitä putkeen junaksi.”
Meiju tanssi balettia, soitti viulua ja saksofonia.
Myös vanhemmilla oli luovia harrastuksia. Isä soitti teini-Meijun poikaystäväkokelaille omatekoisella viululla Miljoona ruusua. Äiti esitti napatanssia, lausui Rosa Liksomia ja leipoi pullaa.
Filosofiasta innostunut isä nolasi tyttären pyrkimällä metafyysisiin keskusteluihin kauppajonossa.
”Palokka on aika lähiömäinen alue, siellä ei ollut räiskettä tai vuorovaikutusta. Silloin hävetti, mutta nyt ajattelen, että äidin ja isän esimerkki vapaassa ihmisyyden toteuttamisessa on ollut kuin ruoka minulle.”
Lapsuudesta jäi myös rauhoittumisen vaikeus.
”Olen sellainen elämänahne. Olen lapsesta saakka tottunut siihen, etten ole kotona, vaan jatkuvasti menossa.”

Sade tukkii kastematojen käytävät. Ne nousevat tielle ja liiskaantuvat kumisaappaiden ja pyöränkumien alle. Ne täytyy pelastaa!
Tokaluokkalainen Meiju Niskala poimii kymmeniä kastematoja 400 metrin koulumatkallaan ja myöhästyy pahasti koulusta.
Kuluu 12 vuotta. Niskala on lopettanut saksofoniopintonsa Bostonissa, koska on ymmärtänyt, ettei yksi instrumentti riitä – instrumenttina pitää olla koko maailma.
Niskala aloittaa esittävän taiteen opinnot Turun taideakatemiassa.
Asiat saavat uudet, oikeat mittasuhteet. Turun historiallisten kerrostumien keskellä Niskalasta tuntuu, että hän on vain osa isoa janaa ja voi itsekin jättää kaupunkiin merkkejä.
Turkulaiset tuntuvat olevan sokeita kaupunkinsa rosoille ja koko muu Suomi Turulle.
Kastemadot ryömivät taas käytävistään. Nyt Niskala haluaa pelastaa kaupungin.
”Tuli sellainen olo, että minun täytyy suojella kaupunkia. Täytyy olla, että Turku, I love you!”, Niskala kertoo ja kietoo käsivartensa rakastavasti näkymättömän kaupungin ympärille.
Syntyy projektipersoona Eufrosiina Urbanus, joka päivystää vuoden Turun kauppatorilla. Urbanus ottaa kaverikuvia tuntemattomien kanssa, vie rakastavaisia romanttisille pyöräretkille, leipoo sinistä pullaa ja kerää tarinoita kaupungista.
Eletään aikaa ennen feissareita. Tuntemattomia on helpompi lähestyä.
Julkisella paikalla ihmisten kanssa tekeminen tuntuu heti omalta. Eufrosiina Urbanuksen myötä kehittyvät Niskalan työtavat: arjen nyrjäytys ja kaupunkitilan hakkerointi.
Nyrjäytyksessä pyritään muutokseen, joka saa ihmiset näkemään tavallisen toisin. Juuri nyt Niskala käsikirjoittaa 365:tä nyrjäytystä Turun kulttuuripääkaupunkivuodelle 2011.
”Stand up -koomikko voi nousta Salossa bussiin ja esittää keikan matkalla Turkuun. Tai oopperan kuoro vetää Rovaniemen-yöjunan joka vaunussa unilaulut.”
Hakkerointi taas on sen kokeilua, mitä kaupungilla voi tehdä. Sinne esimerkiksi piilotetaan viestejä ja aarteita.
”Viimeksi laitoimme poikaystäväni kanssa epäonnistuneet passikuvamme pussailemaan hunajapurkkiin ja sen pullopostina maailmalle.”

Niskala haluaa muuttaa kaupungit ja sitä kautta koko maailman.
Hänen unelmakaupungissaan on vuorovaikutteisia yksityiskohtia, pursuja ja rönsyjä, joihin mielikuvitus voi tarttua. Runoilijat julkaisevat runonsa julkisten vessojen vessapaperissa. Lisäksi on paljon ite- ja katutaidetta, jotka Niskala erottaa jyrkästi kaupunkitaiteesta.
”Urban art on nykytaiteen muoto, jolla on oikeus asemaan erillisenä paikkasidonnaisena taidemuotona. Sillä on sama oikeutus olemassaoloon kuin vaikka klassisella maalaustaiteella. Ei sitä sotketa siihen, että työväenopistossa opiskellaan maisemamaalausta”, Niskala sanoo ja kuulostaa hieman harmistuneelta.

Ennen kaikkea Niskala haluaa koko yhteiskunnasta jakamisen paikan. Hän ei ole mikään kansantaloutta kasvattava, keksintöjä patentoiva innovaattori, joista pöhistään luovuusseminaareissa.
”Ei saisi pelätä, että ideoita varastetaan. Sen sijaan pitäisi ymmärtää, että me innostumme toisistamme ja se on suuri lahja.”
Vaikuttamishalu ei ole ajamassa Niskalaa kunnallispolitiikkaan.
”Uskon, että tehtäväni on olla narri kuninkaan hovissa. Sellainen narri, joka pystyy kaivamaan mahdollisuuksia ja kysymään kysymyksiä.”
Niskala tekee yhteistyötä paitsi kuntapäättäjien myös kaupunkitila-aktivistien kanssa. Hän innostuu aktivistien puuhista, kuten sissiviljelystä.
Silti Niskalaa on vaikea kuvitella toistelemassa aktivistien iskulauseita vapaasta kaupunkitilasta, talonvaltauksista ja sosiaalikeskuksista. Esimerkiksi kysymystä kerjäämisestä kaupunki-ilmiönä voi hänen mielestään lähestyä myös performanssitaiteen kautta.
”En hyväksy sitä, että näytellään huonovointista, jotta saadaan ihmisten sympatiat. Se on falskia.”
Niskala on pyytänyt kerjäläisiltä laulun tai tarinan, maksanut siitä euron ja kuvannut sen videolle.
”Pidän kerjäläisten kohdalla tiukasti kiinni siitä, että jos tarjoan sulle jotain, niin tarjoa säkin mulle jotain.”
Niskalalla on idea: Kerjäläiset voisivat hankkia peltiset linnunpöntöt, jollaisen hän itse osti kesällä Berliinistä. Kun vääntää veivistä, käki tulee ulos, poimii eteensä asetetun kolikon ja vie sen mukanaan pönttöön.
”Jos kerjäläisillä olisi sellaiset, olisi nautittavaa antaa vaikka 50 senttiä sentin kolikoina! Se olisi mahtava elämys!”

Ninni Lehtniemi
Kuva Teemu Granström