16. lokakuuta 2009
Teksti:

Murrosiässä lapsenpyöreyteni paisui lihavuudeksi. Ihra hyllyi reisissäni ja kyljissäni kuin vanukas. Läpsyvä liha. Rinnat joiden alle olisi voinut tukehduttaa kokonaisen gerbiiliperheen. Hölskyin eteenpäin raskaana kuin syöttöporsas.
    Häpesin vartaloani. Yläasteella tein kaikkeni, jotta olisin voinut välttää osallistumisen liikuntatunneille. Pahimpia olivat uintivuorot, joihin tyttöjen ja poikien ryhmät osallistuivat samaan aikaan. Pojat ilakoivat jo maanantaina, jos luvassa oli uimista torstaina. ”Kohta nähdään Veera bikineissä!” Kehitin sääriini psykosomaattisen ihottuman, enkä suostunut astumaan klooriveteen.
    Ahmin sipsejä, pizzaa ja suklaata. Kun suklaata söi liikaa, päässä humisi. Sydämen äänet siirtyivät ohimoille, poskien iho meni kananlihalle ja tuntui yhtä aikaa euforiselta ja oksettavalta. Keho huusi hätäänsä, olisi pitänyt lopettaa. Mutta silloin vasta aloitin.
    Ylioppilaskevääni kohokohta oli, kun Ingmanin Golden Premium -jäätelösarja lanseerattiin. Seuraavan vuoden ajan nautin yhden Cookies & Cream -rasian joka päivä. Se oli pyöreä purkki, johon jäätelö oli pursutettu herkullisen spiraalin muotoon. Seassa olevat suklaakeksinmurut olivat pehmeitä, kuin taikinaa. Ne hyväilivät kitalakea ja kieltä. Kerratessani ruotsin verbejä kauhoin suuhuni jäätelöä. Se sai opiskelun tuntumaan nautinnolta.

Kartutin massaani läpi kirjoitusten ja valintakokeiden. En kertonut syömisestäni kenellekään. En vanhemmilleni, en edes Stiinalle, joka oli paras ystäväni yliopistossa. Joskus, jos kommentoin omaa lihavuuttani sarkastiseen sävyyn, Stiina saattoi kysyä: ”Syötkö kotona kovin epäterveellisesti? Täällä yliopistolla syöt tosi vähän.” Mumisin jotakin epämääräistä vastaukseksi. Tietenkin söin yliopistolla vähän, se oli kulissimaailma. Kotona, yksinäisyydessä, odotti todellisuus.
    Sairastin koko ajan ripulia. Se alkoi yleensä närästyksenä, sitten kipuna alavatsassa. Se sai koko kehon jäykistymään, ja jos en ollut tarkkana, sotkin housuni. Joinakin aamuina havahduin vasta, kun yöpaita ja petauspatja olivat ruskean lietteen peitossa. Fuksivuonna jätin mökkireissut ja risteilyt väliin, koska pelkäsin joutuvani jakamaan vessan muiden kanssa. Pelkäsin myös, etten kestäisi ruuan puutetta saati sen läheisyyttä. Lihava tyttö ei voisi päästää itseään ahmimaan muiden edessä. Se oli pahempi tabu kuin insesti tai eläimiin sekaantuminen.

Uskon, että Stiina arvasi jotakin, muttei ymmärtänyt kaikkea. Nautittuamme luennon jälkeen Unicafe-lounaan hän saattoi pahaa aavistamatta parkaista: ”Olen ihan täynnä, vatsa melkein ratkeaa.” Stiina-polo ei voinut tietää, miltä todella tuntuu, kun vatsa melkein ratkeaa. Tai kuinka hyvältä se tuntuu. Kuinka tyydyttynyt on silloin, kun on niin täynnä, ettei pysty liikkumaan. Kun kuulee vain oman hengityksensä, tuntee sykkeen ohimolla, tuntee kuinka hiki nousee ja sydän hakkaa, ei pysty liikkumaan. Kuin olisi saanut oikein kunnolla turpiin. Täyttymys.
    Sinä kesänä, jona täytin 24 vuotta, matkustin perheen kanssa New Jerseyhin kummisedän hautajaisiin. Paikallisella televisiokanavalla näin uutisen, joka sai pulssini kohoamaan. Mies oli kuollut Jersey Cityssä ostoskeskuksen parkkipaikalle ahdettuaan itseensä autossa niin paljon ruokaa, että se oli aiheuttanut repeymän vatsalaukussa ja sisäisen verenvuodon. Mies oli käynyt ruokamarketissa, vienyt ostokassit autoonsa ja aloittanut ahtamisen. Hän ei ollut osannut lopettaa.
    Kotiin palattuani opettelin oksentamaan. Kävin wc-pöntön eteen polvilleni useita kertoja päivässä, kuin pahanhajuiselle ehtoolliselle. Hoikistuin syksyn aikana yli kymmenen kiloa. Vihasin vatsahapon makua ja silmiin kihoavia kyyneleitä, mutta pakotin itseni kestämään sen.
    Joulun alla päädyin halaamaan posliinia Forumin McDonald`sin naistenvessassa. Astuttuani kopista ulos kolme peilailevaa teiniä katseli minua halveksuvasti. Yksi teineistä levitti huulikiiltoa, maiskautti pari kertaa huuliaan ja sanoi toisille: ”Hyi vittu, en tiennyt että yli kakskybäsetki tekee tota.” Muut nauroivat. Seisoin lamaantuneena paikoillani, katselin teinien liian ruskeaksi puuteroituja kasvoja ja kireitä Miss Sixty -farkkuja ja ryntäsin ulos. Tiesin, että sen olisi loputtava.
    Uudenvuoden jälkeen en enää palannut vanhaan. Vatsani oli pienentynyt ja ripuli loppunut, ja täytyin äärimmilleni liian nopeasti. Täysi olo ilman oksentamista tuntui ahdistavalta. Olin menettänyt ahmimisen tuottaman nautinnon. Olo oli helpottunut mutta sitäkin enemmän surullinen.

Veera Kataja