02. lokakuuta 2009
Teksti:

Helsinginkadun Alkon edessä maleksii ryvettyneiden kerho. Kun viereisestä rapusta astuu sisään, nousee verkkohissillä viidenteen kerrokseen ja soittaa ovikelloa, oven avaa muusikko Ilmari Pohjola.
Kalsaripaidassaan, Adidas-verkkareissaan ja aamutohveleissaan Pohjola näyttää siltä kuin olisi juuri herännyt, vaikka kello on jo yksitoista.
Vielä sopii haukotella. Miehen uusi bändi Pohjolan Ilmari on vasta julkaisemassa ensimmäistä levyään Enkä mä rakasta ketään, joka kertoo tarinoita Tuomari Nurmion ja Lännen-Jukan hengessä.
”Levyn syntyyn vaikutti valtavasti Kallio ja se, että olen asunut täällä ison osan aikuisuutta. Täällä outoja kaduntallaajia riittää”, Pohjola sanoo.

Pohjola on pyörinyt musiikkipiireissä jo niin pitkään, että on vaikea uskoa hänen olevan vasta 29-vuotias.
Jo poikasena hän liittyi ensimmäistä levyään valmistelevaan Ultra Brahan. Arka, totinen ja siloposkinen pasunisti päätyi yhteen itsetietoisten Kallion ilmaisutaidonlukion kasvattien kanssa.
”En pysynyt niiden jutuissa oikein mukana”, hän myöntää.
”Viriilinä poikana sitä olisi halunnut säpinää tyttöjen kanssa, mutta keikkapaikoilla ei ollut omanikäisiä tyttöjä. Ja jos olikin, en uskaltanut tehdä mitään.”
Ilmari Pohjola kuuluu tunnettuun Pohjoloiden muusikkosukuun. Työkseen hän soittaa pasuunaa jazzyhtyeissä ja kotimaisten artistien levyillä.
Sitten on miehen omat taiteelliset projektit, englanninkielistä rockia soittava Silvio ja uutuutena sen leikkimielisempi suomalainen serkku Pohjolan Ilmari.
Miehen itsensä lisäksi yhtyeeseen kuuluvat rumpali Tuomas Timonen ja basisti Joonas Riippa.

Uuden levyn teksteissä liikutaan humalanhuuruisissa tunnelmissa, ryvetään sängyn pohjalla ja heristellään nyrkkiä jumalalle.
Kertoja on kuvitteellinen. Pohjola potkii mieluummin jalkapalloa kuin hilluu baareissa.
”Teksteissä on omaa sielunmaisemaani mutta romanttisesti väritettynä. Musiikki on yksi keino käsitellä elämän ristiriitoja tunnetasolla.”
Mutta miksi mies, joka on lähipiirissään nähnyt alkoholin aikaansaannokset, kirjoittaa kapakkaromantiikkaa?
”Epätoivon romantisointi voi olla merkittävää. On hirveän olennainen asia, että ihmisen elämään saadaan tarina ja merkitys”, Pohjola sanoo.
”Sen huomaa kadullakin, kun kuuntelee spurgujen juttuja. Kun elämässä ei ole enää mitään, kaikki jutut ovat tunne- ja merkityspitoisia.”

Biisissä Tokoinrannan sorsat haaveillaan elämästä Helsingin ulkopuolella: ”Jos olisinkin syntynyt maan korvessa ja pysynyt kaukana kaupungista. Jos olisinkin metsästänyt koirilla noita pulleita kiroilevia sorsia, enkä haistellut pultsareiden virtsan katkua.”
Entä sitten?
”Se on fantasia, romantisoitu kuva. Enhän oikeasti pystyisi asumaan maalla”, Pohjola nauraa.
Kallion mies kuitenkin jättää. Uusi koti on jo löytynyt Herttoniemestä. Siellä on sentään metsää – ja vähemmän pultsareita.

Kuka?

Ilmari Pohjola, 29
– Opiskelee Helsingin yliopistossa lastentarhanopettajaksi, mutta ei usko valmistuvansa.
– Yöpöydällä Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän.
– Vuonna 2010: ”Mulla on oma tontti jossain hevonkuusessa ja rakennan sinne lautamökkiä.”

Antti Järvi
Kuva Teemu Granström