30. lokakuuta 2009
Teksti:

Kellertävä käytävä jatkuu ja jatkuu. Makea, ikääntyvän ihmisen lemu sekoittuu desinfiointiaineen tuoksuun. Minua huimaa, mutta keskityn hengittämään sisään ja ulos. Sisään ja ulos.
Sairaanhoitaja avaa toimenpidehuoneen oven.
Isäni makaa keskellä huonetta teräksisellä sairaalavuoteella. Päälakea kiertää köynnösmäinen, hiiltyneen näköinen arpi. Painauma päässä paljastaa kallosta kohdan, josta on irrotettu pala.
Silmät on suljettu. Väri on kymmenessä tunnissa muuttunut kelmeäksi. Poskea silittäessä iho tuntuu nahkealta.
Kolmen päivän kuluttua isäni olisi täyttänyt 61 vuotta.

68 päivää aiemmin
On vuoden 2009 ensimmäinen päivä. Jossain krapulaisen uneni perukoilla kuulen, kun puhelin soi.
Uni jatkuu, mutta renkutus toistuu. Viimein puolisoni herättää minut ja lukee tekstiviestin: ”Pyydä Anttia soittamaan tänne heti kun mahdollista.”
Sillä hetkellä se iskee. Kompuroin keittiöön, jonka pöydällä lojuu olutpulloja ja tyhjä boolimalja. Painan vihreää luuria ja vedän henkeä. Kuuntelen veljeni ääntä ja tuijotan boolimaljan pohjalle litistyneitä karpaloita.
Selkeitä mutta järjettömiä lauseita: Isä on viety tajuttomana sairaalaan. Äiti on aamulla ihmetellyt, missä mies on, kävellyt ulkoeteiseen ja kuullut oven läpi kuorsauksen. Isä on maannut pihamaalla talon edessä.
Tule pian.
Junassa katson auringon liekkiä metsän yllä. Lunta on vain ohut tomusokerikerros, korret sojottavat peltojen keskeltä.
Tunnen, kuinka kysymykset ovat katoamassa avaruuteen, ja minä olen aina vältellyt niiden esittämistä.

Isäni syntyi 13. päivä maaliskuuta 1948. Aina kun hänen syntymäpäivänsä osui perjantaille, hän sai kuulla Aku Ankka -vitsejä.
Isäni ei kuitenkaan ollut epäonnekas. Hän ei vain osannut tehdä onnellaan mitään.
Isäni varttui viisilapsisessa perheessä, kävi koulut kohtalaisin arvosanoin ja pääsi yliopistoon opiskelemaan taloustiedettä. Yliopistossa hän tapasi äitini, jonka kanssa meni naimisiin huhtikuussa 1972. Runsaat kaksi vuotta myöhemmin syntyi isoveljeni.
Isäni rahoitti valtion leivissä yrityksiä. Hän oli mukana 1970-luvun matkailubisneksessä ja suunnittelemassa Lappiin hiihtokeskuksia. Nopeasti hän eteni johtavaan asemaan.
Usein kun joku meistä perheenjäsenistä moitti häntä, hän korosti elättäjän rooliaan. Siitä piti olla kiitollinen. Oli omakotitalo ja oli perhematkoja. Lapset saivat paljolti mitä halusivat.
Perhealbumissa poseeraan pikkusiskoni kanssa Tukholman kuninkaanlinnan edessä, isoveljeni kanssa Aumakiven päällä Lauhanvuoren kansallispuistossa, Ayia Napan luostarin puutarhassa, Mallorcalla, Kanarialla, Saksassa ja Sveitsissä.
Albumeista löytyy vain vähän kuvia isästä, sillä hän piti valokuvaamisesta. Harvoissa kuvissa tummennetut silmälasit peittävät silmät. Isän katsetta ei koskaan kohtaa.
Vaikka asuin isäni kanssa elämäni ensimmäiset 18 vuotta, en koskaan tuntenut häntä. En tiennyt, mitä hän ajatteli, mistä haaveili ja mitä pelkäsi. Ja miksi hän joi.

67 päivää aiemmin
Kaikki on kesken. Mustavarikset parveilevat jäisellä takapihalla. Isä on päivittäin tuonut niille siemeniä. Jääkaapissa on folioon käärittynä rosvopaisti, joka vanhempien piti syödä viikonloppuna.
Äkkiä lippalakki, kengät, pyyhe ja hammasharja näyttävät merkityksellisiltä esineiltä.
Aikaa kulutetaan syömällä, seiniin tuijottelemalla ja miettimällä, mitä oikein tapahtui.
Tämä tiedetään: Isä on saanut aivoverenvuodon, loukannut kaatuessa pahasti päänsä ja maannut tunteja ulkona talon edessä. Kaulaliina ja pipo ovat löytyneet muutaman metrin päästä kadulta. Hän on luultavasti kaatuillut jo aiemmin ja yrittänyt raahautua kotiin. Sitä emme tiedä, onko aivoverenvuoto edeltänyt kaatumista vai toisinpäin. Emmekä sitä, missä hän on ollut.
Käymme Turussa, jonne isä on viety Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Teho-osastolla isä makaa levollisena harso päässä. Kämmenissä on sinertävänturpeita paleltumia.
Aluksi häntä ei edes ajateltu leikata. Sitten hän liikutti käsivarttaan. Sairaalassa hänen kallostaan irrotettiin pala, jotta paine hellittäisi.
Kotiin palattuamme etsimme pihamaalta, varastosta ja kadulta johtolankoja. Varastosta löytyy kertakäyttölasi, jonka pohjalla on muutama sentti marjanmakuista Valdemaria.

Olen vikkelä smurffi. Vilistän rivitalojen välissä ja piiloudun pusikkoon. Kuuntelen valppaana mutta kuulen vain oman huohotukseni.
Käheä-ääninen Gargamel liikkuu hiekkapoluilla ja huhuilee meitä. Isäni on velho. Pihapiirin lapset kiljuvat riemusta ja säntäilevät pikkujaloillaan sinne tänne.
Muistan, että isäni on leikkinyt kanssani, laulanut Pienen pientä veturia ja lukenut iltasatuja Pönttö-Öriläästä, Pullapojasta ja vauvojen vallankumouksesta.
Yksi varhaisimmista muistoistani liittyy siihen, kun istun polkupyörän tarakalla ja odotamme isäni kanssa alikulkutunnelissa junaa. Kun se lopulta tulee ja kolina täyttää käytävän, nostan kädet korvilleni ja nauran.
Mutta kun täytin kymmenen, jokin muuttui. Sitä ennen isäni oli läsnä ja teki asioita lastensa kanssa. Sen jälkeen muistan lähinnä ahdistuksen ja häpeän.
En muista tarkkaan, milloin isäni alkoi vieraantua perheestä. Jossakin vaiheessa niin vain tapahtui, ja viikonloppukänneistä tuli hänen suurin ilonsa.
Samaan aikaan minä koteloiduin. Samastuin huolestuneeseen äitiin ja tuomitsin isän juomisen pikkuvanhoin sanankääntein. Tajusin, että jotain on pahasti pielessä ja että se kaikki johtuu isästäni.
Aluksi isäni oli kuin tyhjä kangas, jolle perhe roiski pahaa oloaan. Myöhemmin hänestä tuli holhotti, kuin pieni poika tai raihnainen vanhus, jota perhe hoiti parhaansa mukaan.
Isästä tuli keskipiste, jonka ympärillä perheen maailma pyöri. Musta aukko, joka imee energian. Mörkö, joka on kylmyytensä vuoksi tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen.

64 päivää aiemmin
Ote erikoisalan sairauskertomuksesta:
Diagnoosi: S06.5, S06.3, S06.6., X59. Haematoma subdurae acuta frontotemporalis sin. cum contunsiones cerebri multiplici et SAV traumatica.
Toimenpide: AAB05 Craniectomia frontotemporalis I. sin. cum evacuatio STH acuta. GBB00 Tracheostomia.
Potilaan vaimo löytänyt potilaan terassilta tajuttomana. Aluksi rektaalilämpö 32 °C ja promillet 3.9 promillea. Tehty pään TT-kuva, jossa erittäin huono tilanne. 17 mm:n paksuinen akuutti subduraalihematooma, erittäin runsaat kontuusiohemorragiat frontotemporaalisesti vasemmalla. Raju traumaattinen SAV-vuoto. Huomattava keskirakennesiirtymä ja temporalissarvi laajentunut. Kallonmurtuma.
Tilannetta pidetty aika lohduttomana mutta koska jonkinmoista fleksiota saatiin, niin operaatioon lähdettiin. Tämän jälkeen potilas ollut ICP-seurannassa ja ICP kraniektomiankin takia pysynyt hyvin kurissa. Neurologia ei ole parantunut lainkaan ja mitään liikettä ei saada esiin. Potilas on syvästi tajuton. Jo eilen sovittu neurokirurgin kanssa ICP-mittauksen pois otosta ja trakeostomiasta. Omaisten kanssa on keskusteltu myös potilaan huonosta ennusteesta ja tulossa olevasta siirrosta Satakunnan keskussairaalaan.

Isäni kasvoi ammattiin aikana, jolloin pitkät kosteat lounaat olivat Suomessa arkipäivää ja poliitikotkin saivat hillua julkisesti humalassa.
Seminaareissa, palavereissa ja työmatkoilla tarjoiltiin olutta, kossua ja jallua. Leningradissa käytiin kilistelemässä samppanjaa ja vodkaa.
Isäni riippuvuuden kehittyminen tapahtui vuosien kuluessa. Hiljalleen harrastukset jäivät, ihmissuhteet typistyivät ryyppyjengiin ja perheestä tuli turvatyyny.
Viikonloppuhumalat alkoivat kestää koko viikonlopun ja lopulta levitä arkeen. Lomista tuli yhtä matelevaa ryyppyputkea, jolloin isäni istui aurinkotuolissa ja paahtui pavuksi.
Kotona isäni istui tv:n sinisessä valossa, nukkui ja söi. Varsinainen juominen tapahtui kylmässä varastossa tai naapuruston ryyppyringissä.
Väkivaltainen hän ei koskaan ollut. Vasta viime vuosina hänestä alkoi tulla humalassa uhmakas pikku lapsi, joka paiskoi oven lujaa kiinni ja ärähti, jos ei saanut haluamaansa.
Luulen, että isäni oli syvästi masentunut, kyllästynyt töihinsä ja elämäänsä. Tunteistaan hän saattoi kertoa lähigrillin kohtalotovereille, mutta ei meille.
En tunnista tietokirjojen kuvauksia alkoholistikodista, joissa perheenjäsenet typistetään tahdottomiksi marioneteiksi. Perheessämme alkoholista ei vaiettu, pikemminkin sitä tuputettiin joka raosta.
Yritimme maanitella isääni hoitoon, mutta Suomessa päihdehoitoa on mahdotonta saada, ellei ihminen itse sitä halua.
Isäni ei halunnut. Se oli itsekkäintä ja julminta, mitä hän saattoi tehdä.

58 päivää aiemmin
Päivällä on niin hämärää, että yhtä hyvin voisi olla ilta. Isä on siirretty Satakunnan keskussairaalaan ja nukkuu yhä samaa unta.
Meille on sanottu, että kolmen viikon päästä ollaan viisaampia siitä, mikä isän tilanne on. Aivovammat kuulemma ovat arvoituksellisia.

Me teimme sämpylämatkoja. Ne olivat tytöiltä kiellettyjä autoretkiä Pohjois-Norjaan. Matkasimme lossilla, ajoimme serpentiiniteitä ja kurkistimme syvälle rotkojen syövereihin.
Valokuvassa harmaa Saab on parkkeerattu keltaisen kupoliteltan viereen. Pyyhkeet kuivuvat telttanauhoilla. Minä, serkkuni ja isoveljeni (kaikilla kaulassa muoviset rahakotelot) mussutamme vieressä nakkisämpylää.
Juuri muuta matkoilla ei syöty.
Myös vaarini osallistui yhdelle sämpylämatkalle. Valkoiseen lippalakkiin, siniseen verkkatakkiin ja ruskeisiin puvun housuihin pukeutunut mies on jokaisessa kuvassa totinen.
Vaarini piti lapsenlapsista. Silti minulla oli jo pienenä tunne, että näin ihmisestä vain kuoren. Hän ei puhunut paljon, murahteli vain lyhyitä vastauksia.
Samalla tavalla käyttäytyi isäni selvin päin. Hänen oli vaikea puhua ilman alkoholia, ainakaan meidän lasten kanssa. Jos hänen kanssaan haastoi riitaa tai aloitti keskustelun, hän liukeni vaivaantuneena paikalta sanomalla ”äh” tai ”antaa olla”.
Sen sijaan humalassa hän lörpötteli mielellään, työurastaan 1970- ja 80-luvuilla, saunareissuista Kalervo Keihäsen ja Urpo Lahtisen kanssa, maailmanpolitiikan vääryyksistä ja sukuhistoriasta.
Tunteistaan hän ei puhunut humalassakaan.
Tuntuu, että niitä lähimmäksi pääsin, kun eräänä aamuna kymmenisen vuotta sitten löysin keittiön pöydältä kasan käsin kirjoitettuja muistilappuja. Niissä isäni tilitti, ettei kykene puhumaan asioista rehellisesti, ja toivoi lapsille kaikkea hyvää. Viesti loppuu: ”Minä itse. Olen täysi mulkku. En pysty kertomaan totuutta.”

44 päivää aiemmin
Isä on avannut silmänsä. Kun häntä katsoo, tuntuu kuin katsoisi hämmentynyttä vauvaa. Silmät tarkkailevat huoneessa olijoita ymmällään siitä, mitä tapahtuu.
Hän liikuttaa myös kättään, mutta kun häntä pyytää puristamaan sitä, mitään ei tapahdu.
Kysymme lääkäriltä ja hoitajilta, mitä edistysaskeleet merkitsevät, mutta kukaan ei pysty antamaan vastauksia joita haluaisimme.
Henkilökunnan mukaan isän tajunta on huono. Vasemmalla otsa- ja ohimolohkon alueella on laaja kudosvaurio. Neurologiset tärinäkohtaukset pysyvät kurissa vain lääkityksen avulla ja tulehdukset antibioottien avulla. Ruokansa isä saa nesteen mukana.
”Tajunta voi parantua, mutta toiveita toipumisesta ei ole”, hoitajat toitottavat mutta samalla muistuttavat, että ihmeitä voi tapahtua.
Sairaalassa päivittäin vieraileva äiti tulkitsee isän liikkeitä parhain päin. Äidin mukaan isä reagoi välillä puheeseen: liikuttaa kättään pään päälle, kun päästä puhutaan, ja puhkeaa välillä itkuun.
Minä en näe mitään.

Vaarini oli 19-vuotias, kun talvisota alkoi. Paljon muuta hänestä ei sotilaana tiedetäkään – vain se, että hän soti tykistössä Kannaksella. Hän ei koskaan suostunut puhumaan kokemuksistaan.
Sota jätti häneen jälkensä. Öisin hän kieriskeli ja hikoili sängyssään, kävi painajaisissaan päättymätöntä sotaa. Juovuspäissään hän käyttäytyi aggressiivisesti.
Sodan vuoksi vaarini joutui hyvästelemään isänsä, veljensä ja perheen kotitalon Laatokan rannalla.
Hänen isänsä jätti sodan tiimellyksessä perheensä, ilmeisesti toisen naisen vuoksi. Veli kuoli Sallan taisteluissa 1941.
On vaikea kuvitella, miltä tämä on vaaristani tuntunut. Minusta se tuntuu mielettömältä. Siltä kuin ihminen olisi repäisty juuriltaan loppuiäksi.
Vaarini ei tietenkään ollut ainoa. Sodan jäljiltä Suomi oli täynnä isiä, jotka käyttäytyivät tasapainottomasti. Sulkeutuivat kuoreensa, masentuivat, ryyppäsivät ja riehuivat humalassa. Samalla nämä samat miehet paiskivat töitä ja jälleenrakensivat tarmolla isänmaata.
Kuten monella muulla sotilaalla, myös vaarillani oli kiire perustaa perhe. Kokkolassa hän tapasi mummoni ja meni naimisiin.
Isäni syntyi mykkyyden ilmapiiriin. Koko maa halusi unohtaa ahdistavat sotavuodet ja keskittyä tulevaan. Sotakokemuksista ei ollut soveliasta puhua.
Perheen esikoisena isäni piti huolta pienemmistä sisaruksistaan, kun hänen vanhempansa paiskivat töitä pyristelläkseen pula-ajan harteiltaan.
Hän omaksui isän roolin omasta etäisestä, töitä paiskivasta isästään. Sellainen hänestä tuli itsekin. Hän loi perheellemme aineellisesti turvallisen elinympäristön mutta ei koskaan oppinut asettumaan nuoren asemaan, kysymään meiltä, onko joku hätänä.
Ei häneltäkään sitä kukaan koskaan kysynyt.

28 päivää aiemmin
Jokainen käynti vuodeosastolla pelottaa. Sitä puhdistaa kätensä, kurkistaa huoneenovesta sisään ja toivoo parasta.
Välillä kun isälle puhuu, hän alkaa valittaa surkealla, syvältä kumpuavalla äänellä. Silmät tihrustavat vettä ja suu vaikertaa. Ne eivät ole ihmisen silmät vaan eläimen.
Niissä on vain hiljaista kärsimystä.
Valittavaa ääntä on vaikea kuunnella. Kuvittelen, kuinka isä yrittää kertoa, että häneen sattuu ja hän haluaa pois.
Tai sitten hän vain ulisee.

”Sinä olet niin herkkä, että mitenköhän pärjäät tässä maailmassa”, isäni sanoi minulle kerran.
Suutuin, vaikka hän ei sanonutkaan sitä halveksivaan sävyyn. Huusin takaisin:
”Katso mitä itsestäsi on tullut.”
Toisin kuin moni muu ikäluokkansa ihminen, isäni ei yrittänyt kasvattaa minua perinteiseen miehen malliin. Hän ei pilkannut, jos minua itketti, tai käskenyt käyttäytymään kuin mies. Hän hyväksyi minun ja sisarusteni elämänvalinnat.
Ehkä hän pelkäsi, että minusta kasvaa samanlainen kuin hän.
Vaarini oli tiukan uskonnollisen kasvatuksen saanut mies, perheen ehdoton auktoriteetti, joka arvosti koulumenestystä, hyviä käytöstapoja ja miehekästä käyttäytymistä. Suku tulkitsi hänen syrjäänvetäytyvyytensä ja omituisuutensa sodan syyksi. ”Eihän se ihan normaali ole”, vaarin pikkuveljelläkin oli tapana vitsailla.
Sodasta palanneita miehiä on kutsuttu tunnekylmiksi persooniksi. Sellainen vaarinikin oli. Hänellä oli hankaluuksia säädellä tunteitaan ja osoittaa hellyyttä.
Isäni ei saanut omalta isältään syliä, rakkautta eikä lämpöä. Isäni lapsuus oli turvaton, kun taas minun lapsuuteni oli hyvinkin turvallinen ja onnellinen.
Ehkä katkeruus oli sitä suurempi, kun isä sitten muuttui.

17 päivää aiemmin
Sairaalan viidennen kerroksen ikkunasta avautuu harmaansininen kaupunki. Savupiipuista tupruaa mustaa savua pakkasiltaan.
Isäni on sidottu kiinni sairaalavuoteeseen, koska hän on alkanut riuhtoa letkuja irti. Yritän hyssytellä häntä, mutta hän jatkaa riuhtomista, katsoo kohti ja vaikertaa lujaa.
On pakko juosta huoneesta pois, rynnätä alas parkkipaikalla seisovaan autoon ja räjähtää tärisevään itkuun.

Ehkä historiaa syyttämällä yritän vain selittää itselleni, miksi isä jäi minulle ikuiseksi arvoitukseksi.
Tiedän, että en ole ainoa, joka kärsii etäisestä isäsuhteesta. Vaarini ohella vuosien 1939-1945 sotiin osallistui armeijassa 700 000 muuta miestä. Siitä riittää traumaattisia kokemuksia moneen sukuhaaraan.
Sodanjälkeisen sukupolven miehet siirsivät pojilleen paljon katkeruutta, ahdistusta ja mykkyyttä. Perheeni tarina on oikeastaan aika tavallinen tarina siitä, miten puhumattomuus jatkuu sukupolvien yli, ellei vaikenemisen kulttuuria jossain vaiheessa katkaista.
Isäni kärsi vaarin sotakokemuksista, minä isäni alkoholismista. Sotalasten kokemukset muistuttavat monella tavalla omia kokemuksiani.
Oli kyse sitten sodan henkisesti haavoittamasta isästä tai alkoholisti-isästä, yhteistä on lapsen hämmennys siitä, miksi isä on levoton, hermostunut ja etäinen. Huoli siitä, miten isälle oikein käy. Isä jollain tavalla katoaa kuvasta, vaikka onkin samalla sen keskiössä.
Minulla oli äidin tuoma turva. Siitä huolimatta tunsin oloni turvattomaksi. Itsetuntoni vajosi vuosiksi pohjamutiin.
Häpesin isääni, enkä sen vuoksi mielelläni kutsunut harvoja ystäviäni kotiini. Hän on ainoa ihminen, jonka vuoksi olen saanut raivokohtauksia ja paiskinut tavaroita pitkin seinää.
Syytän myös itseäni. Annoin alkoholismin kasvaa muuriksi välillemme. Tuomitsemalla isän estin yhteyden muodostumisen.

7 päivää aiemmin
Äiti soittaa illansuussa. Lääkäri on kertonut, ettei merkkejä paranemisesta ole. Siksi antibioottien antaminen on päätetty lopettaa.
Aikaa ei ole paljon. Matkustan hyvästelemään isän.

Minusta isästäni olisi pitänyt tulla kalastaja. Onnellisimmillaan hän oli kalastaessaan mökillämme ja katsellessaan saunan terassilta auringonlaskua mereen.
Ainakin hänen olisi pitänyt kuolla kuten vaarini: sydänkohtaukseen verkoilla merellä. Ei sairaalassa monen viikon kitumisen jälkeen.
Haluaisin kuvitella, että isä tuona aikana näki kaunista unta hänen ympärillään kiljuvista lapsista, rakastavasta vaimosta ja välkehtivästä merestä.

Päivää aiemmin
Sukulaiset ovat käyneet hyvästelemässä isän, tukeneet ja auttaneet. Perhe on yrittänyt valmistautua siihen, mihin on vaikea valmistautua.
Olen viikon ajan käynyt joka päivä vuodeosastolla ja suhtautunut jokaiseen kertaan kuin se olisi viimeinen. Kiittänyt isää ja kertonut, että rakastan häntä.
Kuoleman läheisyyden huomaa. Virtsa pussissa on verestä tummanpunaista. Nenä on suipontunut, suu vetäytynyt sisäänpäin ja muuttunut mustaksi. Sääriin on tullut mustelman kaltaisia läikkiä.
Hengitys on raskasta. Rintakehä kohoaa pallean avustuksella, kun isä yrittää saada ilmaa keuhkoihinsa.
Olen niin väsynyt, että päätän lähteä Helsinkiin. Yövyn puolimatkassa Tampereella. Samana yönä isäni kuolee keuhkokuumeeseen.

Aamulla äiti soittaa ja kertoo. Hyppään junaan ja itken hiljaa koko junamatkan. En itke niinkään isän menetystä kuin menetettyä mahdollisuutta.
Hiljaisuutta.

Antti Järvi
Kuvien isät eivät liity juttuun. Kuvat on ottanut Teemu Granström Helsingin Naistenklinikalla. Juttua varten on haastateltu sukulaisia ja käytetty lähteenä Irja Wendischin kirjaa Me sotilaiden lapset (Ajatus Kirjat 2009).

Askel isyyteen

Nykyisä paikkaa aiempien sukupolvien laiminlyönnit.

En tiennyt, mitä huoli on, ennen kuin näin, kuinka omaa lastani viedään ambulanssilla pillit päällä kohti sairaalaa.
Olihan poika ollut kuumeinen ja sitä myötä tavallista hymyttömämpi, mutta yö oli siihen asti mennyt rauhallisesti. Mutta kun sairauskohtaus iski, koko pieni vartalo kouristeli, suusta tuli vaahtoa ja pojalta lähti taju, tuntui kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle.
Auton ovea avatessani ambulanssi katosi kulman taakse. Turvavyö päälle, auto käyntiin, vilkku päälle, vilkaisu kadulle ja kaasu pohjaan.
Radiota en uskaltanut avata. Mikä tahansa kappale sieltä olisi tullutkin, se olisi ollut väärä kappale.
Mieli ajatteli kaikkein pahimpia skenaarioita. En todellakaan halunnut kuulla radiosta laulua, joka ikuisesti muistuttaisi minua siitä, kun lapseni kuoli.

Sairaalassa käydään syntymässä, mutta muuten paikkaa yritetään vältellä.
Vasta synnytyssairaalassa tullaan isäksi. Sitä ennen esikoislapsi on jotain epämääräistä, josta kyllä puhutaan kaikenlaista ja jolle ostellaan kaikenlaisia tavaroita, mutta joka näkyy vain pullistumana naisen mahassa.
Vastasyntynyt sylissään isä kunnolla ymmärtää, mitä sitä on tullut tehtyä. On tullut astuttua isyyteen.

Tehtävään haetaan: nykyisä
Haetaan miespuolista henkilöä monipuolisiin, haastaviin, dynaamisiin, alati kehittyviin 2000-luvun isän tehtäviin. Tehtäväsi on vastata yhdessä tiimin (johon kuuluvat äiti, isovanhemmat ja muita henkilöitä, tai sitten ei kuulu) kanssa uuden ihmisen kasvusta ja huolenpidosta.
Hakijalta toivomme pitkäjännitteisyyttä, kärsivällisyyttä, ahkeruutta, huumorintajua, positiivisuutta, joustavuutta, yhteistyökykyä, paksua lompakkoa, hyviä geenejä ja kykyä antaa kovia vauhteja keinussa.
Tehtävään annetaan neuvolan taholta koulutus. Voit lukea ennalta aiheeseen liittyviä kirjoja ja katsoa isyyttä koskevia elokuvia, mutta niistä ei juuri ole hyötyä. Jos joskus olet nähnyt oikean, elävän vauvan tai pienen lapsen, siitä voi olla hyötyä. Erityisesti vaipanvaihtokokemus on plussaa, mutta ei välttämätöntä. Työhön oppii tehdessä.
Työ on kokoelämätyötä, joka ei lopu koskaan. Palkka näkyy luonnossa.

Isän roolin muutos etäisestä auktoriteetti-isästä kaikkeen mahdolliseen osallistuvaksi leikki-isäksi on ollut valtava ja nopea.
Vielä 1970-luvun telkkarissa isejä valistettiin ”näin leikit lapsesi kanssa” -tyyppisillä tietoiskuilla. Hyvin harvat suostuivat vaihtamaan vaippoja.
Tänä päivänä tästä paskaduunista kieltäytyvä on harvinainen junttiyksilö. Harrikkajätkiäkin näkee työntelemässä jengiliivit päällä lastenrattaita.

Aika monta kertaa olen saanut vastata kysymykseen, miltä tuntuu ja mikä muuttuu, kun tulee isäksi. Alle kolmekymppinen isä – ainakin akateemisesti kouluttautuvien parissa – kun on yhtä ihmeteltävä ilmestys kuin raitis pikkujouluristeilyllä.
Noh, hyvältä tuntuu ja kaikki muuttuu, kiitos kysymästä. Vähän toki väsyttää, mutta mahtavaa on ollut.
Se on vakiovastaus, minkä kysyjäkin odottaa kuulevansa.
Meidän sukupolvemme pelkää vanhemmuutta, joten ei viitsi pelotella todellisuudella.
Isyyden myötä nimittäin koko elämä muuttuu: Elämänasenne muuttuu. Ajankäyttö muuttuu. Tunteet monipuolistuvat. Vastuu lisääntyy.
Töissäkään ei viitsi vetkutella, kun tietää, että koko ajan joku odottaa päiväkodissa.
Oikeastaan helpompi on sanoa, että saat uuden elämän. Yhtäkkiä pelkällä omalla olemassaololla on suurempi merkitys.
Minä olen miehen malli, ja se – sanovat sukupuolineutraalisuusfanaatikot mitä tahansa – on tärkeä asia, myös tytöille. Isä voi olla lastensa ainoa aikuisen miehen kontakti heidän ensimmäiset ikävuotensa. Pelkästään se tekee tehtävästä vastuullisen.
Voin olla väärässäkin, mutta ennen vanhaan isiltä ei kotiasioissa odotettu mitään. Kautta modernien aikojen isät on päästetty perheasioissa liian helpolla.
Jos iskä sattui hymyilemään vauvalle, taputtamaan tyytyväisenä poikansa päälakea käpylehmäleikkien jälkeen tai, herranjestas, jopa ottamaan syliin, niin maskuliinisuus rapisi, mutta saman tien myönnetty Vuoden isä -palkinto lohdutti.

Nykyisällä ei tunnu muuta olevankaan kuin odotuksia. Tuntuu, että meidän odotetaan hoitavan kaikki aiempien sukupolvien laiminlyönnit.
Isyys on murrettu ja siitä on tehty märkää pumpulia. Samaan aikaan julistetaan, että isät ovat tärkeämpi kuin koskaan, mutta ei oikein tiedetä, miten tätä rättiä oikein käytettäisiin.
Mutta olen tyytyväinen. Meillä on tärkeä tehtävä. Nykyisät ovat rakentamassa uudenlaista isyyttä. 2000-luvun isät ottavat osansa perheen tehtävistä. Eivät ne ole mitään ennennäkemättömiä. Ennen ne vain jäivät äidin kontolle.
Nykyisätkin kantavat harteillaan huolta ja riittämättömyyden tunnetta. Ihmiselle on terveellistä olla terveellisellä tavalla huolissaan. Omaan napaan tuijottaminen vähenee, kun on muitakin, joista pitää huolehtia. Koko ajan takaraivossa tykyttää, miten voisi olla lapsilleen vielä parempi isä? Miksi en pysty olemaan parempi isä?
Ja samaan aikaan miettii, että eiköhän tämä jo riitä. Kyllähän nuo tuossa tuntuvat kasvavan. Viihtyvän.
Aivan sama tuleeko omista lapsista putkimiehiä vai biologeja, kunhan ovat itsetuntoisia, tasapainoisia ja kohteliaita. Millään muulla ei ole väliä, ja tuossakin on ihan helvetisti vaatimuksia.
Kasvettuaan isommaksi, kauniimmaksi ja viisaammaksi kuin isänsä lapset menevät ja tekevät, mitä haluavat. Varmaan päätyvät jollekin alalle tai elämäntehtävään, jota ei tällä hetkellä pysty edes kuvittelemaan.

Sitä ennen isän tehtävä on yrittää pitää lapsensa hengissä.
Vasta lastenklinikan päivystyspoliklinikan kylmällä potilasvuoteella poika itkahti väsyneesti. Mikä ihana elonmerkki!
Siltä se tuntui, vaikka ei poika todellisuudessa ollut hengenvaarassa. Se oli onneksi vain kuumekouristus eikä mitään muuta. Poika voi nyt hyvin.
Kuumekouristukset ovat perinnöllisiä. Minullakin oli niitä kun olin pieni. Aikanaan isäni heitti minut lumihankeen minua vilvoittaakseen.
Lapseni joutui tahtomattaan kärsimään isänsä geeneistä. Se ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta.

Matti Markkola

Kuvien isät eivät liity juttuun. Kuvat on ottanut Teemu Granström Helsingin Naistenklinikalla.