16. lokakuuta 2009
Teksti:

Viime joulun alla etsin sukulaislapsilleni naamiaisasuja.
Vielä parivuotiaille tarjottiin asuiksi ampiaisia, leijonia ja merirosvoja. Yli viisivuotiaille vaihtoehtoja oli sen sijaan kärjistetysti kaksi: pojille kolumbialainen kokaiiniviljelmän vartija ja tytöille hempeä ruusuprinsessa.
Joulukuusen ympäri juoksenteleva, hampaisiin asti aseistettu metrin mittainen Farc-sissi ei ollut minusta hyvä ajatus. Vaaleanpunaiset unelmamekot tiaroineen taas toivat mieleeni lähinnä ne naiset, jotka eivät pääse prinsessakuvitelmistaan yli vielä kolmekymppisinäkään.

Lapset saavat minusta kaikin mokomin pitää sotaleikkinsä ja prinsessatarinansa, kunhan ne kumpuavat lapsen omasta mielikuvituksesta. Aikuisten viime vuosina yleistynyt tapa tyrkyttää pikkulapsille itsepäisesti stereotyyppisiä sukupuolirooleja tuntuu sen sijaan miltei maaniselta.
Ystäväni kertoi isästä, joka oli raivostunut koululle, koska hänen lapsensa oli laitettu ala-asteen ensimmäisellä luokalla Upponallet-ryhmään.
Isää tällainen lässytys pöyristytti. Hänestä ryhmän nimi olisi pitänyt muuttaa Teräsmiehiksi.

Opetusministeri Henna Virkkunen on asettanut työryhmän selvittämään, miten koulujen sukupuolierottelua saataisiin purettua. Osassa asia on herättänyt raivoa. Kohta tytöiltä kielletään mekot ja pojilta pikkuautot, puhistaan.
”Tytöt tuntevat tyydytystä alistuessaan hiljaa äitimäisen opettajan ohjaksiin, pojat taas haluavat kehityksessään itse toimia, koetella ja kokea”, kommentoi teologian ylioppilas Arhi Kuittinen Virkkusen ehdotusta Helsingin Sanomien mielipidesivuilla.
Kuittisen masentavan vähättelevä näkemys tytöistä muistutti omista alakouluajoistani. Turhauduin, sillä en tunnistanut itseäni sellaiseksi tytöksi, jollaisena minua koulussa kohdeltiin. Olisin halunnut toimia, koetella ja kokea.
Aikuisena moni miespuolisista ystävistäni on kertonut jakaneensa samantyyppisen kokemuksen. Pojalle, joka ei suostu perinteiseen pojalta odotettuun rooliin, koulu saattaa olla raaka paikka.

Koulussa hellityt stereotypiat syrjivät niin tyttöjä kuin poikiakin. Tyttöjä kannustetaan kiltteyteen ja ahkeruuteen ja palkitaan tästä poikia paremmilla arvosanoilla, mutta työelämässä kympin tyttö ei kiinnosta enää ketään. Pojille taas tehdään oikea karhunpalvelus, jos heiltä ei edes vaadita itsehillintää tai jos heidän alisuoriutumistaan pidetään sukupuolesta johtuvana itsestäänselvyytenä. Kouluaikanani oli esimerkiksi käytössä käsite ”pojan käsiala” – ikään kuin jostain salaperäisistä fysiologisista syistä pojat eivät osaisi pitää kynää kädessään.
Vielä 2000-luvullakin on radikaali ajatus, että me olemme sukupuolen sijaan ennen kaikkea ihmisiä.

Veera Luoma-aho