18. syyskuuta 2009
Teksti:

Löysin kotini läheltä hiljattain antikvariaatin, jossa en ollut koskaan käynyt. Sisällä kävi kuhina. Lama saa ihmiset kierrättämään, päättelin tyytyväisenä ja astuin sisään. Seinustalla oli valtavia lehtipinoja, ikivanhoja Seuroja ja Nykyposteja järjestämättömissä kasoissa. Apu-lehden selkämyksessä oli kokosivun mainos: ”Jos ei veikkaa, ei voi voittaa.” Jos ei uskalla ottaa riskiä, elämä ei voi muuttua. Niinhän siinä sanotaan.
Jäin koskettelemaan lehden pintaa. Nähdä vihaamassaan latteudessa yhtäkkiä upea metafora, tätäkö on vanheneminen? Tätä ilmeisesti tarkoitetaan sillä, että kun vanhenee, luonne pehmenee. En ostanut lehteä.
Ensimmäisinä opiskeluvuosina pelkäsin kokeita. Ajatus tentistä tuntui henkilökohtaiselta tulikokeelta: jos reputtaisin, olisin muita tyhmempi. Tyhmälle ei kävisi elämässä hyvin. Sitä paitsi, millä kompensoisin vähälahjaisuuteni: tyrmäävällä kauneudellani vai huikeilla sosiaalisilla lahjoillani? Yhtä hyvin voisin lakata olemasta, ajattelin, mutta katkaisin ajatuksen lyhyeen. Pelkäsin kai vähän itseänikin.

Järkevin ratkaisu oli lakata menemästä tentteihin.
”Sä pelkäät epäonnistumista niin paljon, ettet edes yritä”, ystäväni Stiina sanoi. Stiina oli vuosikurssin priimus. ”Ja kun et yritä, et pääse eteenpäin. Tossa pelossa on jotain tosi lapsekasta.” Pysyin vaiti. Itsessäsi on jotain tosi pikkuvanhaa, ajattelin, mutta tyydyin nyökkäämään. Sillä tavalla oli helpointa päästä eroon Stiinan motivoimispuheista.
Stiina oli täysin vakuuttunut siitä, että minun olisi kokeiltava meditaatiota. ”Se poistaa tenttijännityksen ja negatiiviset ajatukset.” Makasimme yksiöni lautalattialla vierekkäin ja Stiina lausui matalalla äänellä: ”Kun jokin ajatus tulee mieleesi, päästä siitä irti ja katsele sitä kuin ohitse lipuvaa pilveä.”
Suljin silmäni ja yritin. Hikinorot valuivat otsalta alaspäin ja kutittivat päänahkaa. Lattialla pyöri kiusallisen isoja villakoiria. Alushousut olivat huonossa asennossa.
”Ajatuksia tulee koko ajan ihan liikaa”, kuiskasin ja käänsin pääni Stiinaa kohti. ”Yritä vielä vaan”, Stiina komensi pehmeästi eikä avannut silmiään. Stiina näytti rauhalliselta ja onnelliselta. Rinta kohoili ja laski hengityksen mukana tasaisesti kuin vuorovesi. Yhtäkkiä tunsin selittämätöntä halua läimäyttää Stiinaa. ”Tällainen self-help on fasistista. Aina pitää olla parempi, koskaan ei kelpaa”, sihahdin.

Seuraavana syksynä opintotuki lopulta katkesi. Syyksi ilmoitettiin opintojen edistymisen seuranta. Ensimmäiset opiskelutoverini olivat valmistuneet kandeiksi.
Stiina löysi työpaikan ministeriöstä. Minä kävin setäni omistaman kuntosalin kassalla tienaamassa vuokrarahoja, mutta pelkäsin koko ajan potkuja. Palauteboksissa oli ollut asiakaspalaute, johon oli kirjoitettu tussilla: Aika outoa, että teidän respassa on töissä satakilonen muija.
Eräänä syysiltana istuimme Café Engelissä juomassa teetä. Pöydässä paloi kynttilä, ja sen liekki heijastui Stiinan silmien mustuaisiin. Katseessa oli jotakin tutkivaa. Välillä se sanoi: olenkohan luullut sinusta liikoja? Välillä taas: olet lahjakas, mutta et vain tajua sitä. Sitten Stiinan suu avautui: ”En nyt halua, että teet tästä kyynistä pilaa. Mutta kun kaikki, ihan kaikki on pään sisällä.” Teekupistani nousi bergamotin tuoksu. ”Me tehdään tietyistä jutuista itse itsellemme totta. Tiedän, ettet usko meditaatioon, mutta mulla on iltaisin tapana rauhoittua sängyssä juttelemalla itselleni hyviä asioita itsestäni. Äläkä nyt naura.” Stiina nielaisi ja jatkoi. ”Luuletko sä, että ne meidän opiskelukaverit, jotka ovat pärjänneet parhaiten, ovat jotain neroja? Eivät ne ole. Ne uskaltavat asettaa itsensä alttiiksi epäonnistumisille, koska pitävät itseään hyvinä. Eivät ne välttämättä ole, mutta ne uskovat siihen, ja siitä tulee siksi totta.”
En kertonut siitä Stiinalle, mutta samana iltana päätin yrittää. Asetuin selälleni sängylle, asetin päälleni lakanan, tuijotin hetken kattoa ja huokaisin. Lausuin asuntoni seinille: ”Olen aika hyvä syömään pullaa.”
Ääni katosi tyhjään asuntoon. Ympärillä ei ollut ketään, joka olisi nauranut. Olen paskapää pelkuri, ajattelin. Huonot jutut, senkin epävarma pissahousu.
Lakana hiosti, potkaisin sen lattialle. Hengitin syvään ja sanoin: ”Olen aika hyvä selviämään. Selviän aina kaikesta.”
En tiedä mistä se tuli, mutta se tuntui helpottavalta.