18. syyskuuta 2009
Teksti:

Yliopiston kirjaston lukusaleissa kiertää muutaman tunnin välein arvokkaan oloinen herra. Hän tarkastaa lämpötilan ja ilman kosteuden, nostaa tai laskee sädekaihtimia valon tarpeen mukaan, järjestelee tuoleja ja kirjoittaa silloin tällöin jotakin suureen mustaan kansioon tärkeän näköisenä.
”Ethän unohtanut tavaroitasi wc:n hyllylle”, kirjaston vessan oven kyltissä kysellään. ”Muistithan polkupyöräsi avaimen”, polkupyörien parkkipaikalla muistutetaan. ”Sytyttäkää lamppu!” polkupyöräliikennettä ohjaileva setä huutaa, kun kuljen ohi pyörääni taluttaen.
Tervetuloa Japaniin. Täällä teistä pidetään huolta – tahdoittepa sitä tai ette.

Huolenpito jatkuu Japanissa kampukselta kotiin asti.
Yliopistoasuntolan huoneiden hanoissa ja liedessä on kuvilla varustetut varoituskyltit: kuuma levy tai vesi voi polttaa. Ruokapakkauksissa varoitetaan näyttävin varoituskolmioin, jos kyseistä einestä ei sovi popsia kuumentamatta. Jogurttipurkin kannessa selitetään, että jogurtin päälle kertyvä neste kuuluu asiaan ja on itse asiassa terveydelle hyväksi, joten sen voi huoletta nauttia. Jos kaupassa ei halua muovikassia, ostoksiin liimataan tarrat, joista käy ilmi, että ostokset on maksettu. Moottoritien taukopaikassa muistutetaan näyttävin julistein turvavyön käytöstä.
Näkökenttään tulvivien ärsykkeiden lisäksi japanilaiset tuntuvat elävän jatkuva höpötys korvissaan. Yleisissä kulkuvälineissä, hisseissä, kaupoissa ja kaduilla kovaääniset suoltavat jatkuvasti usein tarpeettoman tuntuisia tiedotuksia, mainoksia ja ohjeita.
Vaihto-opiskelijaa ainainen opastus lähinnä uuvuttaa.
Stereotyyppinen japanilainen on aina hymyilevä, etikettiä tarkoin noudattava ja kohtelias. Hän pyrkii viimeiseen asti pitämään yllä julkisivuaan, tatemaea. Kaiken huolehtimisen perimmäisenä tarkoituksena on kiusallisten tilanteiden välttäminen ja harmonian luominen.
Harmonista Japanissa onkin. Kadut ovat uskomattoman puhtaita, ja maa on lamasta ja yhteiskunnallisista ongelmista huolimatta edelleen maailman turvallisimpia. Periaatteessa kaikki vaikuttaa toimivan mainiosti ja olevan hienovaraisessa balanssissa. Miksi ulkomaalainen sitten ahdistuu?
Vastausta pitää etsiä japanilaisesta ajattelusta, selittää japanologi Miika Pölkki. Se perustuu yksityiskohtaisiin erillissääntöihin, ei suuriin maailmaa selittäviin malleihin. Jatkuvan korjaamisen logiikan vuoksi kadut täyttyvät kylteistä.
Japanilaisessa kontrollissa onkin Pölkin mukaan kyse yhteiskunnan tekemisestä toimivaksi. Suomessa näin tehdään nojaamalla periaatteisiin – vaikkapa luterilaiseen työmoraaliin.
Pölkin mielestä japanilaisten valmiiksi suunnitellut käytösmallit itse asiassa vapauttavat ihmisen toimimaan intuitiivisesti ”rajatussa, mutta sisäisesti avoimessa ympäristössä”, esimerkiksi työyhteisön tai muun ryhmän sisällä.
Japanilaiset kasvavat sääntöjen ja rajojen keskellä, oppivat luovimaan niiden puitteissa ja etsimään oman reittinsä kulloisessakin sosiaalisessa ympäristössä ilman, että kokevat rajoja kahlitsevina. Maahan pöllähtänyt, käyttäytymiskoodeja ymmärtämätön ulkomaalainen sen sijaan saattaa väsyä.

Äärimmäisen kriittisesti japanilaista yhteiskuntaa tarkastelevan japanologin Alex Kerrin mukaan japanilaiset ovat niin tottuneet elämään kovaäänisistä tulvivien äänten keskellä, että tuntevat itsensä yksinäisiksi ilman niitä. Hänen mielestään japanilaiset kokevat olonsa turvalliseksi jatkuvasti huolehtivan ”vanhemman” ohjauksessa. Kovaäänisistä tulvivien kuulutusten yleisimpiä sanoja ovat abunai eli vaarallinen ja kiken eli vaara. Esimerkiksi metron rullaportaissa matkustajia neuvotaan pysyttelemään portaiden keltaisten reunojen sisällä, koska rullaportaissa on suuri vaara joutua hankaukseen rappujen reunoja vasten.
Kovaäänisten kuulutuksia ei pääse karkuun. Niiden perusteella Japani kuulostaa maailman vaarallisimmalta maalta. Tutkimusten mukaan japanilaiset kykenevät kuitenkin itse jättämään melusaasteen lähes huomiotta.
Yhtenä selityksenä sietokyvylle on tarjottu kiinalaista alkuperää olevaa konfutselaista, ryhmäkeskeistä ajattelutapaa. Jos kovaääninen kehottaa pysyttelemään keltaisen viivan takana ja pitämään kättä kaiteella, olisi noloa toimia toisin.

Naapurini mummo lakaisee talonsa edustan tarkasti seitsemän jälkeen, aina samoin harjanvedoin. Tapaan tuntuu kiteytyvän japanilaisille tyypillinen seremoniallisuus.
Tervehdin rouvaa kulkiessani kansainvälisen asuntolan parkkipaikalle ja pohdin, kuinka monta vuotta hän on toistanut samaa kaavaa.
Eikä kansainvälisen ja japanilaisen alueen rajaa voi olla huomaamatta: siitä missä putipuhdas japanilainen naapuristo loppuu alkaa välinpitämättömien ulkomaisten opiskelijoiden aikaansaama roskameri.

Raisa Porrasmaa