18. syyskuuta 2009
Teksti:

Syksy onkin aloitettu reippaasti oikein ministeritason aivopierulla.
Elokuun lopussa sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä kyseli, edistääkö ulkomaisten opiskelijoiden ”liiallinen” ottaminen yliopistoon suomalaisnuorten syrjäytymistä ja työttömyyttä. Opiskelijajärjestöt tuomitsivat kilpaa ministerin puheet. Hyssälän ajatuksenkulku oli ristiriidassa sen kanssa, että hän on itse ministerinä osallistunut korkeakoulujen kansainvälistymisstrategian luomiseen ja hyväksymiseen. Lisäksi se oli silkkaa populistista hölynpölyä.

Poliitikkoja varmasti kiihottaa surffata kiristyneen yhteiskunnallisen ilmapiirin aallonharjalla. Silti maahanmuuttopoliittisen keskustelun soisi perustuvan faktoihin. Todellisuudessa Suomessa on ulkomaisia opiskelijoita vähemmän kuin OECD-maissa keskimäärin: alle kuusi prosenttia, kun houkuttelevimmissa maissa luku lähentelee kahtakymmentä. Ja syrjäytymisen ja yliopiston opiskelupaikkojen koplaaminen yhteen osoittaa hämmentävää tietämättömyyttä niin syrjäytymisen syistä kuin yliopiston tehtävistä.

Maahanmuuttokriitikoiden mielestä meidän tulisi luopua monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta puhumisesta. Minusta se on heidän järkevin ehdotuksensa. Kukaan tuskin haluaa tulla armosta suvaituksi, ja minulle käy mainiosti, että esimerkiksi kotouttamispolitiikkamme perustuu tietyille yhteisille arvoille: demokratian, ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden kunnioittamiselle.
Suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden sijaan meidän pitää puhua niistä konkreettisista ja arkisista ongelmista, joihin ulkomaalaiset opiskelijat Suomessa törmäävät. Sellaisia asioita ovat esimerkiksi töiden saannin vaikeus, riittämätön kieltenopetus, kankea ja hidas viisuminhakumenettely, kohtuuttoman korkeat suomen kielen osaamisvaatimukset, ulkomaalaisilta opiskelijoilta vaaditut kalliit sairausvakuutukset ja englanninkielisten palvelujen puute.

Amerikkalaisella ystävälläni on opintoja suomalaisessa yliopistossa, hyvä työpaikka ja suomalainen avopuoliso. Juuri nyt hän on uusimassa oleskelulupaansa. Tähän mennessä se ei olekaan vaatinut kuin kolme käyntiä poliisitalolla ja joka kerta tuntien jonotuksen. Viime kerralla poliisi vaati häntä jättämään talolle passinsa.
Ystäväni oli raivoissaan: ”Eikö riitä, että on jo pirun vaikeaa saada töitä, mutta lisäksi he ottavat ainoan henkilöpaperini määrittelemättömäksi ajaksi ja kohtelevat minua kuin toisen luokan kansalaista?” Juuri nyt ystäväni ei tarvitse monikulttuurisuutta eikä suvaitsevaisuutta.
Hän tarvitsee passinsa.

Veera Luoma-aho
päätoimittaja