03. huhtikuuta 2009
Teksti:

Näyttelijät joutuvat olemaan koko ajan esillä niin työssä kuin mediassa. Onneksi on radioteatteri.
Kuunnelmissa näyttelijä voi vielä kokea, miltä tuntuu, kun sanalla on väliä.
”Ääninäytteleminen on maailman typerin termi”, sanoo Yleisradion viihdeohjelmien tuottajana nykyään työskentelevä näyttelijä Erja Manto, joka on vieraillut suomalaisten kodeissa harva se päivä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan, muun muassa Itse valtiaiden näyttelijänä ja Radio Suomen Perhe Kärkisen ohjaajana.
”Kun opetan kuunnelmissa näyttelemistä teatterikoululaisille, sanon heti, että tämä on ihan yhtä kokonaisvaltaista kuin kaikki muukin näytteleminen”, Manto sanoo.
Hänestä työssä on vapauttavaa se, että tukka voi hapsottaa ja elehtiminen olla ihan syvältä. Ikäkään ei asetu esteeksi, jos ääni kuulostaa nuorelta: nelikymppisenä saa vielä parikymppistenkin rooleja.

Siihen helppous loppuukin. Kuva antaa enemmän anteeksi. Yhteen aikaan Kotikadun jaksojen nauhoituksia esitettiin radiossa uusintoina eivätkä ne meinanneet toimia lainkaan.
”Radio on hyvin paljastava, mihinkään ei pääse karkuun tai piiloon, kuten näyttämöllä.”
Mannon mukaan radionäytteleminen lähestyy elokuvanäyttelemistä. Pyritään saamaan näyttelijästä irti se tietty hetki, ja paljon jää leikkaajan päätettäväksi.
”Radiossa kontaktin tekeminen on haastavaa. Toisen ihmisen kuunteleminen on tärkeämpää kuin silmissä roikkuminen. Kontakti menee syvemmälle.”
Radioteatteri on Erja Mannon aikana elänyt monta aikakautta.1980-luvun alussa oli kiinteä joukko, jonka työstä 99 prosenttia keskittyi radioteatterinäyttelemiseen. Silloin tehtiin niin sanottua käyttödraamaa ja jännäreitä.
Nykyään lähdetään usein kuunnelmasta genrenä eikä siitä ajatuksesta, että tehdään kuuloteatteria.
Manto pelkää, että radio menettää yleisönsä sitä mukaa kun käyttödraama katoaa radioaalloilta. Hänestä radioteatteria pitää kehittää, muttei hylätä vanhaa.
Radio onkin viime vuosina hakenut uusia yleisöjä. Esimerkiksi YleX esitti nuorisosarjana Juha Itkosen romaanista dramatisoidun Anna minun rakastaa enemmän.
Nerokkaana paluuna suuren yleisön kuunnelmaan Manto pitää syksyllä alkavaa Pohjantähti-kuunnelmasarjaa, jossa hän esittää ruustinna Ellen Salpakaria.

Näyttelijä Tuomas Rinta-Panttila on tehnyt kaikki työnsä radioon freelancerina. Radio tuntui rennolta areenalta alusta saakka.
”Radio on kuin pikkuteatteri, joka voi tehdä omaperäisiä juttuja. Siellä ei tarvitse miellyttää suurta massaa. Käsikirjoituksetkin ovat keskimääräistä kiinnostavampia. Ei tehdä ainakaan ihmissuhdesoopaa.”
Rinta-Panttila valmistui näyttelijäksi vuonna 2003 ja on siitä lähtien ollut mukana noin kahdessa kuunnelmassa vuosittain.
”Parasta on, ettei radio rajoita mielikuvitusta. Olin mukana Prix Europa -kilvassa Suomea edustaneessa kuunnelmassa Hamam Istanbul, joka tapahtui Turkissa, lentokoneessa ja autossa ja sisälsi takaa-ajokohtauksia. Sellaista ei helposti alettaisi tehdä televisioon. Vastikään minua pyydettiin mukaan juttuun, jossa Pohjoisnavalta löytyy enkeli.”
Rinta-Panttila pitää kuunnelmanäyttelemistä tarkempana ja kulmiltaan hienoviritteisempänä kuin teatterinäyttelemistä. Leikkaajat ja äänitarkkailijat rakentavat kuulokuvaa, joka on kuunnelmassa ainakin yhtä iso taiteenlaji kuin näytteleminen.

”Onhan kuunnelman näytteleminen aika yksinäistä hommaa, teksti luetaan paperista. Toki joskus kohtauksissa riittää väkeä kuin pipoa. Se on myös outoa, että tekeminen tavallaan puuttuu, koska toiminta tehdään äänitehosteilla.”
Välillä pitää näytellä ympäristöä. Kerran Rinta-Panttila yritti ohjaajan ohjeiden mukaan milloin vähentää ja milloin lisätä saunan esittämistä ilmaisuunsa.
Kuunnelman tekemisessä näytteleminen rajautuu tiukasti, ikään kuin lähikuvaan, varsinkin jos on monologeja. Ylipäätään ei juuri improvisoida.
Toisaalta ei juuri harjoitellakaan. Yksi lukuharjoitus yleensä riittää.
”Kun radio tarjoaa vain yhdelle aistille esityksen, jokaisen sanan painotus saa paljon huomiota.”
Ohjaaja viime kädessä ratkaisee tarkkuuden määrän.
Juha Siltasen kanssa olen tehnyt kaksi kuunnelmaa ja hän saattaa käyttää yhdestä otosta vain yhden sanan. Se on sellaista hifistelyä. Toinen ääripää on ohjaaja Jaakko Murtomäki. Kerran hän ohjasi sanomalla, että tee nyt jotenkin. Ja siitä tuli kuulemma päivän paras otto.”

Maria Säkö
Kuva Teemu Granström