06. maaliskuuta 2009
Teksti:

Melkein puolet ystävistäni harjoittelee maratonia varten. Se on pysäyttävä ajatus. Maraton on yli 42 kilometrin juoksu eli fyysinen äärisuoritus; tarun mukaan ensimmäinen maratoonari, kreikkalainen Feidippides, kuoli välittömästi matkan juostuaan. Nykyaikainen maratonharjoittelu edellyttääkin pitkäjänteistä, kunnianhimoista harjoittelua. Maraton ei ole leikin asia.
Minä ja muut, jotka emme harjoittele maratonia varten, harrastamme pääasiassa kuntosaliharjoittelua, tanssia tai muuta kehittävää. Leimallista on päämäärätietoinen kehittyminen. Kuntosalilla kasvatetaan lihaksia tai hoikistutaan tietty määrä kiloja. Balletone-tunnilla demipliéta hinkataan täydelliseksi, kuin oltaisiin matkalla esittämään kuolleita joutsenia Bolshoin ensi-illassa.
Vapaa-ajan idea ei olekaan vapaus – ainakaan, mikäli vapaudella tarkoitetaan irtautumista suunnitelmallisesta suorittamisesta. Menestystä tavoittelevat yksilöt jättivät kalenterinsa viikonloppujen kohdalta tyhjäksi viimeksi ehkä joskus Kekkoslovakian aikaan, kun harrastettiin vielä kosteita lounaita ja kirjoitettiin kirjeitä käsin. Vapaa-aika on yksilön kehitysprojektin ydinaikaa: silloin tullaan dynaamisiksi ”hyviksi tyypeiksi”. Sauli Niinistö harjoittelee taitoluistelua ja Olli-Pekka Kallasvuo pelaa tennistä. Heillä ei ole töiden jälkeen aikaa lueskella Aku Ankkoja ja raapia pyllyä.
Kunnianhimon ja kehittymisen ideologia on niin voimallinen, että se valuu työ- ja opiskeluelämästä vapaa-aikaan. Harrastusten onoltava tavoitteellisia ja parisuhteissa käydään ironisesti ”kehityskeskusteluja”. On vaikea tehdä toisinkaan. Edistymisen kokemukset vahvistavat – ja huomennatöissä on oltava vahva. On jaksettava olla kilpailukykyinen ja täynnä energiaa. Vähempikin ahdistaa.
Yksilö ei kuitenkaan ole koskaan valmis. Vaikka etenisi opinnoissa ja uralla raketin lailla ja juoksisi ohessa kolmetoista maratonia, määränpäässä ei odota Shangri-La. Syntyy uusia määränpäitä. On aina vain nyt, mutta se mitä nyt on, ei riitä. Se on psyyken kannalta traagista.
Loputon sopulimainen kunnianhimo on myös talouselämän kannalta harmillista. Parhaat oivallukset, nimittäin, syntyvät ponnistelun ulkopuolella. Ne syntyvät kylvyssä, kellimällä puistossa ja leikkimällä pusuhippaa. Ne syntyvät vahingossa. Ahdistunut kunnianhimo on innovaation vastamyrkkyä ja siksi kansantaloudelle vaarallisin tulevaisuusstrategia.

Mademoiselle Vosges
Kirjoittaja ei koskaan kävele konditorian ohi.

Harrastukset eivät ole tärkeitä. Ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Ystäväni heitti kerran pohdittavakseni kysymyksen, mitä muistokirjoituksessani mahdettaisiin minusta kertoa. Työurallani ohittamieni virstanpylväiden lisäksi mainittaisiin taatusti jotain oleellista harrastuksistani. Mielikuva oli masentava. Ehkä pitäisi alkaa harrastaa golfia. Tai edes pubitikkaa. ”Hän jaksoi päivittää Facebook-statustaan kerran tunnissa vielä saattohoidossakin” ei kerta kaikkiaan kuulosta unelmien nekrologilta.
Töiden tai opintojen ja yöunten välissä ihmisillä on aukko, jonka täyttäminen ohjelmallisilla suorituksilla on ainoa asia, joka erottaa sivistyksen barbariasta. ”Vapaa-ajaksi” ties mistä syystä kutsuttu tuokio tarkoittaa jaksoa ilman työnantajan tai oppilaitoksen työjärjestystä, vaan ei vapautta sinänsä. Virka-ajan ulkopuolella vastuu kontrollista on siirretty ihmiselle itselleen eikä sisäiseksi yrittäjäksi ylennetty omatunto lepää koskaan.
Oletusarvoisesti kaikki harrastavat jotakin. Se alkaa lapsena ja jatkuu kuolinvuoteeseen. Harrastamatta jättäminen on yhtä outoa kuin seurustelematta jättäminen. Harrastamaton on syrjäytynyt. Hänestä huokuu sairautta, päihdeongelmaa. Harrastuksen puute on eräs lepran oireista. Ohut sosiaalinen CV huolestuttaa vanhemmat, karkottaa treffikumppanit ja varoittaa työnantajia.
Yhteisö näet vaatii nähdä jäsenensä työn touhussa. Jos yksi tekee, kaikki tekevät. Eikä se riitä, että vain sanoo harrastavansa jotakin. Se pitää todistaa. ”Musan kuuntelu” tai pullonkorkkien keräily sijoittuvat harvoin julkiselle estradille niin kuin juhliminen tai maratonjuoksu. Ne jättävät auki sen ikävän vaihtoehdon, että ihminen on sittenkin, salaa, jouten. Varmasti koulusurmaaja tai pedofiili – erakko, joka kyhjöttää omassa kammiossaan hautomassa epäsosiaalisia ydinpommeja. Parhaimmassakin tapauksessa hän herättää sääliä, ei ihailua. Soittakaa poliisit!
Suorittamisen huippu on näyttävä retriitti. Kun jatkuva vapaa-ajan aikataulustressi on jo nostanut infarktiriskiä, lähdetään torvet soiden henkistymään Taizé-yhteisöön tai Valamon kansanopistoon. Rentoutuakaan ei voida ilman, että siitä saa elämänkoulun opintopisteitä.
Siksi kaikki haaveilevat flunssasta. Sairauslomasta, mustikkakeitosta ja Koulu-TV:n ohjelmista. Että saisi lojua kotona vilttiin kääriytyneenä ja lehteillä Agatha Christien dekkareita. Sairaassa yhteiskunnassa aikatauluista pääsee irti vain terveytensä menettämällä.

Ruzaccho
Kirjoittaja on kontulalainen baariteologi.