06. maaliskuuta 2009
Teksti:

Lavan edessä surusilmäinen klovni pussaa kirkkaanvihreää keijukaista. Värivalot lakaisevat tanssilattiaa ja jättävät parin vuoroin hämyyn, vuoroin polttavat heidän vaatteidensa räikeät sävyt puhki.
Vieressä huojuu ruudullisiin pyjamanhousuihin pukeutunut takkutukka silmät ummessa – eikä todellakaan musiikin tahdissa.
Ison tilan ilma on konesavusta sakea.
Teatterikorkeakoulun sisäpihalle on taiottu paperitähdillä ja ilmapalloilla riemukas karnevaali. Sinisten, punaisten, keltaisten ja vihreiden lamppujen säteet imeytyvät monen kymmenen metrin korkeudessa olevan lasikaton läpi marraskuiseen yöhön, serpentiinikiemurat valuvat pöydiltä maahan ja satuhahmot Pepistä Babariin virnuilevat esiintymislavan yläpuolella.
”Happy birthday Jesus!” huutaa katonrajassa keikkuva banderolli.
Teakin pikkujouluissa karkeloi satoja parikymppisiä, mutta meininki on kaukana siitä, millaisiksi lauantai-illan opiskelijariennot yleensä mielletään. Kimaltavia pikkutoppeja, piikkikorkoisia saappaita ja pystyyn nostettuja pikeepaidankauluksia näkyy yhtä vähän kuin jehovalaisten rukouspiirissä.
Baaritiskillä ei tilata cosmopolitaneja tai nostella maljoja onnistuneille tenteille.
Täällä juodaan kirkkaita suoraan povitaskusta, puhutaan vessajonossa runouden suhteesta politiikkaan ja tanssitaan humppaa harmaat villasukat jalassa.
Ihmiset näyttävät hyväntuulisilta, rennoilta – ja omituisilta.

Hihhuleita, haahuilijoita, tekotaiteellisia pätijöitä. On vaikea ymmärtää taidealan opiskelijoiden rajatonta erikoisuuden tarvetta ja erottautumisen halua.
Miksi joku haluaa ehdoin tahdoin näyttää siivottomalta, mauttomalta tai yksinkertaisesti rumalta?
Tuleva näyttelijä tai muotoilija saa kiskoa niskaansa vaikka jauhosäkin, eikä sitä sovi arvostella – muuten saa otsaansa konservatiivisen kalkkiksen leiman. Aikuisten maailmassakin kuvataideopettajan värikkäät kaavut ovat täysin hyväksyttäviä, kun taas virkamiehelle jo satunnaiset yritykset irrotella kuviollisella solmiolla ovat liikaa.
Taiteilijoilla on elinikäinen viisumi maahan, jossa ei ole käytös- tai pukeutumisetikettiä. Eivätkä he halua sinne muita.
Puoli vuotta Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja lavastustaiteen osastolla opiskellut Camilla Nenonen jakaa koulukaverinsa ”tavallisen erilaisiin” ja ”todellisiin hörhöihin”. Jälkimmäiset ovat niitä, joiden kanssa jutteleminenkin saattaa olla vaikeaa: koskaan ei tiedä, onko kaveri tosissaan vai ei.
”Täällä opiskelemista pidetään sen verran kovana juttuna, että se voi nousta päähän. Kun imago vedetään täysin yli, saattaa joku alkaa kuvitella olevansa oikeastikin luomansa mielikuvan kaltainen. Sellaisia tyyppejä on toisten taideopiskelijoidenkin hankala lähestyä.”
Kliseet baskeripäisistä rentuista versovat historiasta. Kautta aikain taiteilijat ovat olleet vallanpitäjien palveluksessa, mikä on heijastunut heidän pukeutumiseensa, kertoo Mozartin viimeinen vuosi -radiosarjassaan Kari Rydman, itsekin säveltäjä ja muusikko.
Trubaduurien ja hovimaalareiden asut ovat mukailleet linnanherrojen ja kuninkaiden vaatetusta, toki halvemmista materiaaleista ja yksinkertaisemmin ommeltuina.
Vasta parisataa vuotta sitten, porvariston työnnyttyä rytinällä herrojen ja työläisten väliin, alkoivat taiteilijatkin erottautua isännistään ja mesenaateistaan. Sonnustautumalla rähjäisiin, ”köyhiin” vaatteisiin he tahtoivat osoittaa halveksuntaansa tiukkaa luokkayhteiskuntaa vastaan ja näyttää, ettei menestyminen ole kiinni ulkoisista seikoista.
Samaan tavoitteeseen tähtäsi 1800-luvulla myös erään parrakkaan saksalaisherran inspiroima joukko, uusi vasemmisto.
Oli mukana yhteiskunnallisuutta tai ei – kummallisen asun tavoitteena on ollut herättää huomiota ja tehdä selväksi pesäero tavallisiin kansalaisiin.
Taiteilija ei tahdo liueta tapettiin.

Teakin hämärällä sisäpihalla kaiuttimet tuuttaavat ilmoille samoja listahittejä kuin keskustan seduloissa, mutta tanssilattialla liikkuva väki on kuin toiselta planeetalta.
Yksi valssaa tyynesti apinapehmolelu käsivarsillaan, toinen takoo kantapäällään mattoon reikää. Kolmas etenee robottimaisen jäykästi nurkasta toiseen, neljäs huitoo käsillään ilmaan kuin hätistelisi paarmoja hellepäivänä.
Dj-kopin edessä neonpinkkeihin, kiiltäviin trikoisiin verhoutunut honkkeli taivuttaa daaminsa niin tiukalle kaarelle, että tämän rastat pyyhkivät lattiaa.
Jos tavallinen ringissä tanssiminen on joukkueurheilua, niin nyt seurataan todellista yksilölajia. Sääntöjä siinä ei ole, mutta tyylipisteistä tapellaan.
Seinään nojaileva Antti on taideopiskelijoiden juhlissa ensimmäistä kertaa. Lääketiedettä lukevalle neitsytmatka vaihtoehtobileisiin ei yllättänyt: ennakkoluulot hihhulimeiningistä pitivät paikkansa.
”Eniten tästä tulee mieleen PMMP:n Taiteilia-laulu. Että voi miten söpöä, sinä haluatkin päteä ja onko baskeri kallellaan. Tuntuu siltä, että näiden tyyppien piireissä samanlaisuus on kuolemaa kamalampi kohtalo.”
Stereotypiat osuvat kohdalleen myös Antin omassa opiskelupaikassa: Meilahden kampuksella käytetään siistejä housuja, merkkilaukkuja ja pastellinvärisiä neulepaitoja. Miten taidehörhöön siellä suhtauduttaisiin?
”Pienemmissä porukoissa supateltaisiin, ehkä paheksuttaisiinkin. Mutta tuskin kukaan olisi niin epäkorrekti, että menisi sanomaan mitään tai edes osoittaisi mitenkään huomanneensa jotain poikkeavaa.”
Entä toisinpäin?
Burberryn ruutuhuiviin ja kamelinkarvaiseen villakangastakkiin kietoutunutta ei osattaisi Taideteollisessa ottaa edes vitsinä, dokumenttielokuvaohjaajaksi opiskeleva Anssi Pulkkinen arvelee ja Camilla Nenonen myötäilee.
Haa! Taideopiskelijoiden hiekkalaatikolle ei siis sovikaan leikkimään, jos kurahousut ovat vääränlaiset.
Se siitä suvaitsevaisuudesta.

Naistenhuoneessa haisee hiuslakka. Kirkas valo tekee ihosta kelmeän ja saa vieressäni puuteroivan tytön ärhäkän punaisen peruukin loistamaan kaakeleita vasten.
Peilistä näen oman mekko-villatakki-yhdistelmäni, joka pistää silmään yksinkertaisuudellaan.
Kauppatieteitä opiskelevalla kaverillani on pikkulaukussaan sydämenmuotoinen strassisolki, joka kerää juhlijoilta muutamia kulmakarvankohotuksia. Punastunut ystävä työntää laukun kainaloonsa ja kääntää solkipuolen kylkeään vasten.
Olemme tavallisia, siis erilaisia.
Täällä pitäisi kiskaista jalkaansa riemunkirjavat pöksyt, repiä sukkansa rikki ja vetää silmiinsä oranssit viirut.
Värikkäistä lumpuista minimalistiseen mustaan, määritteli eräs Taikin opettaja aikoinaan taideopiskelijoiden ulkonäöllisen kehityskaaren.
Viiden-kymmenen opiskeluvuoden aikana riemunkirjaviin, kierrätyskeskuksesta kerättyihin pukineisiin kääriytyneestä taidelukiolaisesta kuoriutuu usein tummiin design-vaatteisiin pukeutuva elitisti, joka kelpuuttaa ainoiksi asusteikseen millintarkasti trimmatun tukan ja paksusankaiset graafikkolasit.
Syynä muodonmuutokseen ovat tietenkin ympäristön vaikutus ja aiempien sukupolvien esimerkki, mutta simppelimpään suuntaan siirtyminen on usein myös osa taiteilijaksi kasvamista.
Mitä voimakkaammaksi oma ilmaisu kasvaa, sitä vähemmän on tarvetta korostaa itseään taiteen tekijänä.
Nyt ollaan kuitenkin vielä opiskelijabileissä.
Graafista suunnittelua opiskeleva Emppu ja valokuvaajaksi tahtova Maria myöntävät, ettei tylsää vaatekertaa ihan heti yhdistetä luovaan luonteeseen.
Perustennareihin, farkkuihin ja huppariin sonnustautunut taiteilija saa vakuuttaa töillään enemmän tehdäkseen itsensä ja osaamisensa tunnetuksi.
”Omaperäinen pukeutuja mielletään helposti persoonallisuudeksi, ja sehän on taiteilijalle elintärkeää. Taikkiin päässeet ovat kaikki kuitenkin ihan älyttömän lahjakkaita, joten ei kenenkään arvostus ole ulkonäöstäkiinni. Mun mielestä on mahtavaa, että täällä kaikki saavat pukeutua ja käyttäytyä juuri niin kuin haluavat”, Maria sanoo ja pöyhöttää sotkuista nutturaansa.
Kiiltonahkakengistä kaulanauhaan asti mustissa oleva Emppu arvelee, että varsinkin nuorempana moni pönkittää statustaan pukeutumisen avulla.
”Vietin välivuoden kansanopistossa, jossa monen taideopiskelijan tyyli oli tekemällä tehtyä. Siis mallia `ostin ruman 80-luvun toppahaalarin kirppikseltä, nyt oon taiteilija`. Sellaiset tyypit ovat huvittavia tai säälittäviä. Itse ostan second handia, koska kannatan ekologisuutta ja inhoan kertakäyttöisiä trenditavaroita.”
Muutaman opiskeluvuoden jälkeen pukeutumisesta ei kuulemma enää oteta paineita taidekouluissakaan.
Sormet maalissa tai hikisissä harjoituksissa turhan erikoiset vaatteet ovat vain tiellä ja vievät huomion oleellisesta.
”Taide on kaikkein tärkeintä”, Emppu vakuuttaa ja kysyy vessaan tulevalta tytöltä, mistä tämä on ostanut kivan rannekorunsa.
Se on ruotsalaisesta halpaketjusta.

Anna Munsterhjelm