20. maaliskuuta 2009
Teksti:

Toimituksen tulostin on kovilla. Se on sylkenyt minuuttitolkulla ulos valkoista kopiopaperia. Aaneloset ovat täynnä pienen pientä pränttiä.
Sivuja on yli 150.
Ylioppilaslehden opetus- ja tutkimushenkilökunnalle lähettämään kyselyyn on tullut vastauksia yli odotusten, lähes 700.
Luemme tohkeissamme vastauksia toisillemme ääneen, vaikka printteri tulostaa yhä.
”Kilpailu on tuonut ihmisiin saalistusmentaliteettia ja tiputuspelin ainekset. Kun joku on kuollut tai siirretty uusiin tehtäviin, saalistus paikasta alkaa”, kirjoittaa eräs.
”Kilpailu ja henkinen pahoinvointi ovat johtaneet työpaikallani sairastumisiin ja itsemurhiin. Työtoverini viereisessä huoneessa teki itsemurhan, yksi pysyy tolpillaan psyykkisellä lääkityksellä.”
Viattomasti tehty kevyt kysely alkaa nopeasti tuntua isolta vastuulta. Melkein ymmärrämme, miksi vararehtori ei olisi halunnut, että kyselyämme välitetään eteenpäin.

Viime vuosina ainoa pysyvä asia yliopistolla on ollut muutos. Moni on valitellut, että varsinaiselle työlle, tutkimukselle ja opetukselle jää yhä vähemmän aikaa.
Mutta mikä yliopistolla sitten mättää?
Ainakin Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneiden mielestä ongelmia on aikamoinen liuta.
Niitä ovat muutokset, jotka väsyttävät henkilökunnan. Lisääntyneet hallinnolliset tehtävät. Uudistusten tulehduttama ilmapiiri. Määräaikaiset työsuhteet. Taistelu lyhyistäkin viransijaisuuksista. Uuden palkkausjärjestelmän aiheuttama stressi. Työläs rahoituksen hankinta. Apurahahakemusten tehtailu. Epäterve kilpailu. Tiukat hierarkiat. Esimiehet, jotka saattavat olla hyviä tutkijoita, mutta kehnoja johtajia. Kateus, kiusaaminen ja hyvä veli -verkostot. Uusavuttomat opiskelijat, jotka vaativat itselleen erityishuomiota. Sukupolvenvaihdos, jota ei ole tapahtunut.
Huh – jo ongelmista lukeminen tuntuu uuvuttavalta.

Onneksi lehden kyselyyn ovat vastanneet todennäköisesti aktiivisimmin ne, joilla ei ole työyhteisössään kaikki hyvin. Yliopisto on teettänyt kattavia, tuhannen henkilön otannan työhyvinvointikyselyitä jo vuosia. Niiden perusteella tilanne ei näytä erityisen hälyttävältä, vaikka samantyyppiset ongelmat nousevat esiin niissäkin.
Vaikka yliopistolain uudistaminen on kuohuttanut tunteita ja uuvuttanut henkilökuntaa, itse asiassa vuonna 2009 hyvinvoinnissa on tapahtunut jopa pienen pientä parannusta, paljastaa Helsingin yliopiston työhyvinvointiyksikön päällikkö Eeva-Liisa Putkinen.
Toivoa herättää, että onnellisimpia yliopistolla ovat kaikkein nuorimmat.
”Vuoden 2009 tutkimuksesta on selvinnyt, että alle 29-vuotiaat kokevat johtamisen, työnantajakuvan, palkkauksen ja työilmapiirin selkeästi paremmiksi kuin vanhemmat.”

Moni maisteri hakeutuu mielellään jatkokoulutukseen ja väitellyt tutkimustehtäviin, muistuttaa Helsingin yliopiston tieteentekijöiden pääluottamusmies Björn Fant.
Yliopistossa tehdään kutsumustyötä. Se on sekä siunaus että kirous.
”Yleensä yliopistotyö koetaan hyvin mielekkääksi, sisältörikkaaksi, haastavaksi. Koetaan, että työssä voi kehittyä ja siihen voi vaikuttaa. Ne ovat hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeitä asioita”, Eeva-Liisa Putkinen sanoo.
Ehkä juuri siksi moni Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneista on huolissaan siitä, lisääntyvätkö yliopistolaisten työajan seuranta ja raportointivelvollisuudet entisestään. Kun työtä tehdään joka tapauksessa paljon, sitä halutaan tehdä sentään vapaasti.
Kaikkein suurimmat huolenaiheet ovat määräaikaisuudet ja yliopistolle ujuttautunut projektityöskentely.
”Siitä syntyy epävarmuutta, jos rahoitus on turvattu vaikka kolmeksi vuodeksi. Mitä sen jälkeen, sitä jokainen johtuu pohtimaan”, Björn Fant kuvailee.
Samaa sanoo Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Ragna Rönnholm.
”Ihan hirveän helppo vastata, että suurin ongelma ovat määräaikaiset työsuhteet. Ne rasittavat ilman muuta eniten.”
Rahoituksen ja resurssien lisäksi kyse on pitkälti myös asenteista. Suomessa ei ole yksinkertaisesti haluttu ajatella, että tutkija voi tehdä ammattimaista uraa ja kulkea selkeää urapolkua.
Rönnholmin mielestä nykysysteemi on erityisen julma naisille.
”Perheen perustaminen on hirveän vaikeaa nykyoloissa. Pitkäjänteistä uraa on vaikea tehdä. Jos et ole koko ajan kulmilla kärkkymässä, sinut unohdetaan.”

Onneksi asiat eivät ole ihan niin huonosti kuin ahdistuneimmista vastauksista voisi päätellä.
Monista kyselyn vastauksista saa kuvan, että on olemassa myös vapaa ja luova yliopistoyhteisö, jossa suuri osa ihmisistä rakastaa tutkimustaan, pitää työkavereistaan, arvostaa lähiesimiestään ja saa valtavaa tyydytystä innokkaiden opiskelijoiden opettamisesta.
Samaa sanoo myös työhyvinvointikyselyitä tehnyt Eeva-Liisa Putkinen.
”Loppukaneettina on yleensä, että kaikesta huolimatta rakastan tätä työtä.”

Näin kysyttiin

Ylioppilaslehti lähetti kyselyn Helsingin yliopiston laitosten ja yksiköiden viestintävastaaville, joita pyydettiin välittämään kysely opetus- ja tutkimushenkilökunnalle.
Viestin lähettämisen jälkeen vastausaikaa oli runsas viikko. Kyselyyn tuli 668 vastausta.
Yli neljäsosa vastaajista oli 36-46-vuotiaita. Alle 35-vuotiaita oli suhteellisen runsaasti, 36,3 prosenttia vastaajista. 46-55-vuotiaita oli 20,1 prosenttia ja yli 56-vuotiaita 15,4 prosenttia.
Enemmistö kyselyyn vastanneista oli naisia. Heitä oli 60 prosenttia vastaajista, miehiä 40 prosenttia.
Yleisen koulutus oli tohtorin tutkinto. Se oli 48,8 prosentilla vastaajista. Seuraavaksi yleisin oli ylempi korkeakoulututkinto, 39 prosenttia. Lisensiaatteja oli 5,7 prosenttia, alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita 2,9 prosenttia vastaajista.
Suurin osa vastaajista ilmoitti nimikkeekseen tohtorikoulutettavan, heitä oli 23,5 prosenttia. Muita tutkijoita oli viidesosa, professoreja taas 12,7 prosenttia vastaajista. Lehtoreita ja yliopistonlehtoreita oli 21,6 prosenttia, yliassistentteja ja assistentteja 3,1 prosenttia.
18,9 prosenttia vastanneista kertoi nimikkeensä olevan jonkun muun kuin edellä mainitun.
Valtaosa vastaajista, 60,9 prosenttia, on määräaikaisessa palvelusuhteessa. Vakituinen työ on 34,4 prosentilla vastaajista, 4,7 prosenttia teki osa-aikatöitä.
Suurin osa, 57,3 prosenttia vastaajista oli työskennellyt yliopistolla yhteensä alle kymmenen vuotta. 11-20 vuotta yliopistolla oli työskennellyt 24,1 prosenttia vastaajista, 21-30 vuotta 11,5 prosenttia, 31 vuotta tai enemmän yliopistolla oli tehnyt töitä seitsemän prosenttia kyselyyn vastanneista.
Eniten kyselyyn vastasi matemaattis-luonnontieteellisen (17,6_%), humanistisen (15,8_%), käyttäytymistieteellisen (12,8_%) ja valtiotieteellisen (11,4_%) opetus- ja tutkimushenkilökuntaa. Vähiten vastaajissa on eläinlääketieteellisen (2,9_%), oikeustieteellisen (2,1_%), teologisen (3,6 %) ja farmasian (0_%) väkeä.

Merkonomit hyppivät silmille

”Arvostus ei voi olla kovin korkealla tasolla, kun toinen vuosikymmen tutkijan uralla on alkamassa, eikä vakituisesta työpaikasta, asianmukaisesta palkasta puhumattakaan, ole toivoa.”
”Hyvien tapojen, ja universaalin sivistyksen arvostus on ollut ikävästi laskusuunnassa. Kaikenlaiset merkonomit hyppelevät yliopistolla professorien ja lehtorien silmille. Akateemisuuden perustehtävät ja -tavoitteet ovat unohtumassa.”
”Kollegat arvostavat. Mutta poliitikkojen masinoimat `uudistukset` ovat vähentäneet työn mielekkyyttä ja motivaatiota. Uusi yliopistolaki on viimeinen niitti.”
”Erityisesti haluan kehua opiskelijoiden avomielistä suhtautumista ja tukea. Ilman sitä olisi määräaikaisena vaikea jaksaa.”

Palkkaus-järjestelmä on teatteria

”Ajanhukkaa, amerikkalaista muka-vaikuttamista. Vierastan jatkuvaa itseni markkinointia ja nostamista esiin: UPJ ei ohjaa yhteistyöhön vaan kunkin ajamaan omaa etuaan. Ratkaisevaksi nousevat supliikki ja suhteet, ei työn laatu. Systeemi on julma vanhenevalle ja väsyvälle.”
”Ajatus on erinomainen, mutta toteutus usein suurta teatteria. Laitoksilla ei ole varaa maksaa UPJ:n mukaisia palkkoja. Lisäksi viransijaiset – pätevyydestä riippumatta – on rajattu järjestelmän ulkopuolelle.”
”Alun huolien jälkeen UPJ näyttää hyödylliseltä sekä omalla kohdallani että toimiessani esimiehenä.”

Kaljakaveri professoriksi

”Paikkoja ei ole tarjolla läheskään riittävästi ja ne menevät ylikoulutetuille. Professoritasoiset ihmiset joutuvat hakemaan lehtoraatteja – ja saavat ne.”
”Yliopistonlehtorin virkaa hakiessani minun ei katsottu olevan varteenotettava hakija, vaikka olin yli 10 vuotta hoitanut samoja opetusvirkoja laitoksella, väitellyt sinä aikana ja pätevöitynyt opettajana. Myös palaute oli hyvää. Toinen hakuprosessi oli täysin näennäinen. Sain moitteita siitä, että edes tiesin tehtävän olevan haussa.”
”Veljeyden ylittämättömälle pyhyydelle eli `tule sinä nuori oppipoika kiipeilemään professorisedän reittä pitkin akateemiseen taivaaseen` -käytännölle ei ole pystytty tekemään juuri mitään.”
”Jos viisi vuotta paiskii töitä määräaikaisessa opetusvirassa suuren opetusvelvollisuuden alla, ei hirveästi ehdi tehdä tutkimusta. Kun virka pannaan hakuun vakituisena, sen nappaa helposti joku, joka on kerennyt sen ajan pidentää julkaisuluetteloaan.”
”Kaljakaverit päättävät kutsua tuttavansa professorin virkaan. Niin se uusi kevyempi rekrytointi toimii.”
”Vastasin sähköpostiin, ja heti seuraavassa viestissä kerrottiin, että minut oli valittu työhön.”

Universtas ja hautuumaa

”Pitäisikö yliopistolla olla yhteistyötä? Maisterintutkinnon jälkeen yhteistyöstä ei ole mitään varsinaista hyötyä työssä; tohtorintutkinto on hyvin itsenäistä ja yksinäistä puurtamista, ja sitten kaikki opiskelutoverit kilpailevat samoista viroista.”
”Vähän kuin hautuumaalla olisi töissä. Rauhalliset pitkät käytävät, joita jokainen raahustaa aamulla oman muistomerkkinsä ääreen. Jostain kaukaa kuuluu kolaus, ahaa, täällä on joku toinen.”
”Olen viettänyt työyhteisössä vuosikausia niin, että esimies ei tervehtinyt tai puhutellut nimeltä. Hän osoitteli sormella, huusi, nolasi julkisesti. Hän sai myös muut kääntymään minua vastaan.”
”Harvassa paikassa erilaisuus on samalla lailla hyve kuin täällä universtaalla. Yhteistyössä mukavaa on saada ideoita muilta, myös ei-oman-alan-ihmisiltä.”
”Useimpia nuoria miestutkijoita pidetään terävinä ja lahjakkaina. Naiset hukkuvat massaan. Itsevarmoja naisia pidetään kummallisina. Miehille pienen neron glooria lankeaa kuin itsestään.”
”Ei täällä voi vapaasti hengittää, ei täällä tehdä tiedettä ja `viedä yhdessä asioita eteenpäin`. Tyhmintä mitä voi tehdä, on puhua omasta tutkimuksesta ennen kuin on saanut sen painoon asti!”
”Meillä ollaan aidosti pahoillaan, jos joku kohtaa vastoinkäymisiä. Ehkäpä juuri tästä syystä myös tulosta syntyy. Olen käsittänyt, ettei kaikkialla ole todellakaan näin.”

Tunnit loppuvat

”20 vuotta ja noin 20 pätkämääräystä yliopistolla. Joka vuosi noin kolme kuukautta ennen määräyksen päättymistä alkaa sama stressi: onko ensi vuonna varaa ostaa ruokaa ja maksaa vuokra.”
”Työtä ei ole mahdollista tehdä kunnolla ajassa, josta palkka maksetaan. Aika pirstoutuu tehtäviin, joista suurin osa on enemmän aikaa vieviä kuin vaativia. Opiskelijamäärä professoria kohti on niin suuri, etteivät opiskelijat saa ansaitsemaansa aikaa. Oman tutkimuksen teko, sydämenasia ja suurin intohimo, ei mahdu työajan piiriin ollenkaan.”
”Kahden pienen lapsen äitinä vuorokauden tunnit loppuvat joskus kesken. Erityisesti, jos työtehtäviini kuuluu tutkimuksen lisäksi opetusta ja joudun lasten sairastumisten vuoksi olemaan paljon poissa. Opetustehtävät valmistellaan silloin öisin, jos lapset nukkuvat.”
”Energiaa ja aikaa kuluu suhteettomasti puolensa pitämiseen `omia` vastaan. Sisäpiiritiedolla ehtii reagoida ajoissa. Viimeksi kuulin ensimmäisenä lomapäivänä, että labratilojajaetaan uusiksi, ja kokous on `tänään`. Onneksi kuulin ja laitoin oppilaani edustamaan meitä.”
”Laboratoriossamme on 35-40 henkilöä ulkopuolisella rahoituksella. Joka vuosi on hankittava 1 -1,5 miljoonaa euroa, että kaikille riittää leipä. Aika haaste!”

10 askelta parempaan

Näin yliopistosta tulisi onnellisempi yhteisö.

1. Palkat ilmoitustaululle

Ongelma: Jos olet rahan perään, älä tule yliopistolle. Palkkataso on yliopistolla paljon surkeampi kuin julkisella sektorilla. Tieteentekijöiden liiton selvityksen mukaan liittoon kuuluvien keskipalkka oli 2 966 euroa vuonna 2007. Summa jää reippaasti jälkeen muista akateemisista: Akavan jäsenten keskipalkka oli vuonna 2006 vastaavassa selvityksessä 3 490 euroa.
Valtion palkkausjärjestelmää on noudatettu yliopistoissa vuodesta 2006. Järjestelmässä palkka määräytyy tehtävän vaativuuden sekä henkilökohtaisen suoriutumisen mukaan. Työstä suoriutumisen arvioi esimies.
Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneista suuri osa arvostelee järjestelmää läpinäkymättömyydestä ja aliresursoinnista. Erinomaisenkin työntekijän palkkaa rajoittaa usein tiukka budjetti.
Uusi palkkausjärjestelmä sai vastaajilta myös kiitosta. Osa pitää sitä aiempaa kannustavampana. Kehityskeskustelut ovat parantaneet palautteenantoa ja esimiestyöskentelyä.

Ehdotus: Tieteen tekemistä on lakattava pitämästä kutsumusammattina, josta riittävä palkinto on työ itsessään. Tiedettä ja innovaatioita pidetään kyllä tärkeinä juhlapuheissa, mutta arvostus pitäisi saada näkymään tekijöiden palkkapussissa.
Palkkausjärjestelmää on selkeytettävä siten, että palkkaosien määräytymisen kriteerit ovat kaikille samat ja kaikkien tiedossa.
Eräällä Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneella oli reipas ehdotus: kaikkien palkkatiedot voisi ripustaa avoimesti laitoksen ilmoitustaululle.

2. Kähminnästä urapolkuun

Ongelma: Virkojen räätälöintiä suosikeille, hyvä veli -verkostoja, salaisia virantäyttöjä. Ylioppilaslehden kyselyn tarinat virantäyttömenettelyistä ovat karua luettavaa.
Maan koko vaikuttaa professorinimityksissä käytettäviin asiantuntija-arvioihin:
”Suurimmat ongelmat liittyvät tieteisiin, joissa väitellään ja meritoidutaan suomenkielisillä töillä. Pienessä piirissä räätälöidään virkojen suuntautumisia, käytetään kotimaisia `asiantuntijoita` ja saadaan poissuljettua ulkomainen jäävitön arviointi ja osa ehdokkaista. Valitut voivat olla verraten epäpäteviä, hyväksyä surkeita töitä ja saada samanlaisia seuraajia”, eräs vastaaja kertoo.
Hakijoiden oikeusturvasta huolestuneet haluaisivat arvioista julkisia jo prosessin ollessa käynnissä. Se tuskin helpottaisi toista epäkohtaa: hitautta.
”Nimitysprosessit ovat hitaita, kun ne tapahtuvat perinteisimmän vali-vali/seli-seli -kaavan mukaan. Jähmeys ja hitaus johtavat siihen, että parhaita hakijoita ollaan menettämässä yliopiston ulkopuolelle”, huomautti yksi vastaaja.

Ehdotus: Koska professorien tarve on rajallinen, muistuttaa akateeminen urakehitys väkisinkin suppiloa tai pyramidia. Urakehitysnäkymiä on vaikea parantaa. Kaikki pitäisi tehdä tästä tietoisiksi ennen akateemiselle uralle ryhtymistä.
Uusi yliopistolaki tekee viroista työsuhteita. Se saattaa lisätä kiusausta rekrytoida ilman avointa hakumenettelyä ja kunnollista pätevyyden arviointia. Toisaalta työsuhteisiin siirtyminen on mahdollisuus. Enää ei olla riippuvaisia siitä, milloin virka vapautuu, vaan voidaan aktiivisesti etsiä lahjakkaita tutkijoita ja opettajia.
Yksi lääke ongelmaan olisi Suomen oloihin sovellettu amerikkalaistyyppinen tenure track -urapolku. Mallissa uralla edetään professoriksi asti arviointien kautta pätevöitymällä, eivätkä rahoituksen puute tai taistelu avoimista paikoista pysäytä uratietä.

3. Hengähdystauko tutkijoille

Ongelma: Vain myllerrys on ollut pysyvää suomalaisessa yliopistomaailmassa vuodesta 2005. On siirrytty uusiin palkkaus- ja tutkintojärjestelmiin, nyt käynnissä on yliopistolakiuudistus.
Monet kyselyyn vastanneet olivat sitä mieltä, että uudistukset ovat ylhäältä saneltuja, toteutettu kiireisellä tahdilla ja ne ovat lisänneet byrokratiaa, kiirettä, kilpailuhenkisyyttä ja työstressiä.
”Juuri ja juuri on ehtinyt opetusta hoitamaan. Tutkimus on lopahtanut. Motivaatiokin on saanut kolauksen.”
”Rakenteelliset ja hallinnolliset uudistukset ovat kasautuneet aivan liikaa. Jatkuvasti pitää olla varuillaan, että mitä uutta ja turhanpäiväistä taas on jossain keksitty. Jotenkin sellainen tunne, että ihmisiä valitaan joillain tieteellisillä kriteereillä tekemään jotain aivan muuta kuin tutkimusta ja opetusta.”

Ehdotus: Voitaisiinko meneillään olevien uudistusten toteuduttua päättää, että yliopiston työntekijät ansaitsevat hengähdystauon, jonka aikana he saavat tehdä rauhassa omaa työtään? Suutarin lapselle olisi hyvä myös hankkia kengät – eräällä vastaajalla oli nimittäin ehdotus seuraavia yliopistouudistuksia silmällä pitäen:
”Yliopistoja pitäisi itseään tutkia tieteellisesti, ja perustaa reformit tutkimustietoon. On pöyristyttävää, että yliopistoreformeissa ei ole esillä juuri mitään tutkimustietoa, kun uudistuksia tehdään.”

4. Apurahoja enemmän ja harvemmille

Ongelma: Suurimmasta stressin aiheuttajasta lähes kaikki ovat samaa mieltä: toimeentulon ja tulevaisuuden epävarmuus ahdistavat yliopistoväkeä.
Tieteentekijöiden liiton työhyvinvointikyselyissävuosina 2004 ja 2007 kolme suurinta stressin aiheuttajaa olivat määräaikaisuus, palvelusuhteen jatkumisen epävarmuus sekä rahoituksen hankkiminen.
Uranäkymien heikkous näkyi myös Ylioppilaslehden kyselyssä. Osa vastaajista kertoi olleensa yliopistoilla erilaisissa pätkätyösuhteissa pitkiä aikoja, pisimmillään jopa 20 vuotta.
”Alalle ryhtyminen on taloudellinen katastrofi ja ammatillinen itsemurha”, eräs vastaajista tunnusti. Apurahoilla työskentelevien määrä on kasvanut yliopistoissa 2000-luvulla. Määrältään ne ovat alhaisempia kuin palkat, eivätkä apurahalla tutkivat ole oikeutettuja esimerkiksi työterveydenhuoltoon.
Lyhyimmillään apurahakaudet saattavat olla vain kuukausien mittaisia. Kun apurahalla työskentelevän pitäisi tehdä tutkimusta, hän huomaakin käyttävänsä suuren osan ajastaan seuraavan apurahahakemuksen laadintaan.

Ehdotus: Apurahojen määrää voisi vähentää, mutta summia kasvattaa. Säätiöapurahat on sidottu valtion apurahoihin, joita ei ole nostettu aikoihin. Rahaa pitäisi kanavoida enemmän Suomen Akatemian kautta, koska Akatemian apuraha vapauttaa saajan muista kuin tutkimustehtävistä. Nyt on käymässä päinvastoin: opetusministeriö aikoo lähikuukausina esittää Akatemian määrärahojen siirtämistä yliopistoille.
”Tieteellisten ansioidensa kautta professoreiksi valituille haave Akatemia-apurahasta on se, joka auttaa jaksamaan. Pelkään, että tämä optio vähenee ja tieteen taso sitä kautta laskee”, sanoo tieteen- ja taiteentekijöiden paremman sosiaaliturvan puolesta työskentelevän Tatusotu-työryhmän perustajajäsen, vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto.

5. Arvostusta vierailuprofessoreilla

Ongelma: Opiskelija on yliopistossa työskentelevän paras ystävä – ainakin, mitä arvostukseen tulee. Suuri osa Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneista kertoi merkittävimmän myönteisen palautteen tulevan opiskelijoilta. Myös erilaiset opiskelijoiden myöntämät opetuspalkinnot tuntuivat lämmittävän. Moni mainitsi ne erikseen.
Yhteiskunnan suhtautumista pidettiin kahtiajakautuneena. Juhlapuhetasolla tutkimus on arvossaan, mutta palkkaus, pätkätyöt ja tohtorien vaikeudet työllistyä yliopistojen ulkopuolelle kertovat toista tarinaa.
”Käytännöllisemmille aloille suuntautuneet tutut ja sukulaiset ovat tienanneet lähes koko aikuisikänsä aikuisten ihmisten palkkoja. Minä elelen tutkimus- ja opetustöistä saamillani taskurahoilla”, eräs vastaajista kirjoitti.
Myös eristyminen muusta maailmasta oman tutkimusaiheen pariin nousi esiin:
”Työskentelen hyvin abstraktien asioiden kanssa ja sen takia niistä on vaikea kertoa muille. Tämän takia työni on etäinen useimmille eikä myöskään arvostus voi olla kummoista.”

Ehdotus: Vierailuprofessuurijärjestelmän kehittäminen voisi madaltaa yliopistojen ja ulkomaailman välistä muuria. Tuntemusta ja samalla arvostusta yliopistoa kohtaan saattaisi lisätä, jos soveltuvien alojen ammattilaiset voisivat tulla yliopistolle määräajaksi opettamaan.
Palautejärjestelmiä pitää kehittää, mutta pelkkä palautteen pyytäminen ei riitä.
”Usein opiskelijat kysyvät kriittisesti, että entä sitten, mitä vaikutusta tällä on opetukseen”, Helsingin yliopiston tieteentekijöiden pääluottamusmies Björn Fant kertoo.

6. Yhteisöllisyyttä kahvihetkillä

Ongelma: Yliopiston pitäisi olla yhteisöllinen, mutta Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneista moni koki puurtavansa aivan yksin. Vaikka lukuisat vastaajat kehuivat työympäristönsä hyvää ilmapiiriä ja tiivistä yhteisöllisyyttä, osasta laitoksia puuttuvat jopa peruskäytöstavat.
”Huhhuh. En edes jaksa aloittaa tästä aihepiiristä. Ilmapiiri on kummitusmainen ja kaksoisviestinnän läpitunkema. Toki aina on myös keitaita, aitoa auttamisen halua ja pientä yritystä parantaa ilmapiiriä. Nämä yritykset vain surkastuvat nopeasti, syytä en osaa sanoa”, kirjoitti eräs.
”Istun yksinäni huoneessani. Laitoksella vallitsee mielestäni välinpitämättömyyden ilmapiiri”, toinen suri.
Kikkakonstia yhteisöllisyyden parantamiseksi ei ole, sillä yhteisöllisyys tai sen puute kietoutuu tiukasti muihin yliopiston ongelmiin – pätkätöihin, palkkaukseen ja johtajuuteen.

Ehdotus: Vaikka syyt yhteisöllisyyden puutteeseen ovat syvällä, pienistä ja konkreettista muutoksistakin voi olla iloa.
”Olisi joku taukotila, missä voisi rauhassa juoda kahvia, levätä joskus tai keskustella kollegojen kanssa. Ja jossa olisi mahdollista kehittää kokeellista toimintaa”, haaveili eräs vastaaja.
”Yhteisöllisyyttä parantaisi, jos työskentelisimme lähempänä toisiamme. Tällä hetkellä ryhmämme ihmiset on jaettu kahteen rakennukseen”, toinen harmitteli.
”Ilmapiiri varmasti paranisi jo ihan sillä, että kaikki velvoitettaisiin täydentämään aineiden ja tarvikkeiden käyttövarastoa jo ennen kuin tavarat loppuvat”, kolmas ehdotti.
Aloitetaan siis ihan perusasioista: viikoittaiset yhteiset kahvihetket tavaksi jokaiselle laitokselle.
Ja eikö niin, että tästä lähtien laitosten käytävillä kollegoja sentään tervehditään?

7. Kansainvälistymisellä eroon kateudesta

Ongelma: ”Karmeita tarinoita näkee vuosittain. Kaikki eivät ole samanlaista pohjasakkaa, sitä en väitä. Mutta ihmiset pääsevät eteenpäin täysin yhteismitattomin ansioin. Toiset eivät pääse mihinkään selvillä ansioilla tai uutteralla työllä, toiset kaivavat rusinoita pullasta senkin edestä”, valitteli eräs vastaaja.
”Kilpailua on paljon, mutta se on luonnollista, kun resurssit eivät ole opiskelijoiden määrään, opetuksentavoitteisiin sekä tutkimustoiminnan laajuuteen ja tuloksellisuuteen nähden riittävät”, toinen Ylioppilaslehden kyselyyn vastannut kiteytti.
Ilmapiiriä kiristävät myös tiukat hierarkiat. Tieteentekijöiden liiton Ragna Rönnholmin mielestä ihmisten arvostus tai sen puute näkyy jo yliopiston nimikkeissä.
”En esimerkiksi pidä sanasta tohtorikoulutettava, hehän ovat nuorempia tutkijoita eivätkä mitään koululaisia!”

Ehdotus: Osa vastaajista epäili kilpailua, kateutta ja kiusaamista pahentavan, että samat ihmiset joutuvat tekemään töitä yhdessä liian pitkään.
”Laitosyhteisöt ovat pysähtyneitä, koska laitoksilla on vuosikymmenten ajan olleet samat henkilöt. He muodostavat loosin, joka on täysin suljettu ja muilta saapuville päteville suorastaan vihamielinen. Minunkin laitoksellani yksi professori ylpeilee, että `olen ollut täällä yli 40 vuotta`. Minusta se ei olisi mikään ylpeilyn aihe”, eräs ihmetteli.
”Ihmisten pitäisi lähteä reilusti postdoccaamaan ulkomaille! Työyhteisö toimisi, kuten yliopistossa kuuluisikin, eli tulisi vaihtuvuutta”, toinen hoputti.
Reipas kansainvälistyminen voisi auttaa myös rekrytointien sisäsiittoisuuteen.

8. Proffille esimiestaitoja

Ongelma: Johtajuudessa on yliopistolla kehittämisen varaa. Professori on monen esimies, mutta professoriksi tullaan tieteellisillä meriiteillä, ei hyvillä sosiaalisilla ja johtamistaidoilla.
”Ilmapiiri paransi sitouttamalla professorit työyhteisössä vastuuta kantaviksi jäseniksi sen sijaan, että heille virka on palkkio jo tehdystä työstä ja aiempina vuosina kärsityistä vääryyksistä”, yksi vastaaja kirjoitti.
Moni valitteli myös, ettei johtajilla yksinkertaisesti ole riittävästi aikaa esimiestyöhön, sillä heidän aikansa menee byrokratian pyörittämiseen.
Ei siis ole ihme, että esimerkiksi laitosjohtajiksi ei aina ole tunkua. Joillain laitoksilla vastahakoisia professoreja on jopa määrätty johtajiksi. Uudessa johtosääntöluonnoksessa lähdetään siitä, että johtamisen on oltava vapaaehtoista.

Ehdotus: Yliopiston tieteentekijöiden pääluottamusmiehen Björn Fantin mukaan johtajaominaisuudet ja kokemus esimiestyöstä pitäisi ottaa nykyistä paremmin huomioon jo virantäytössä.
Tehokas tapa osoittaa arvostusta on, jälleen kerran, palkka.
Jos esimiestaitoja pidetään yliopistolla oikeasti tärkeinä, hyvän johtajuuden pitäisi näkyä yliopiston palkkausjärjestelmässä selvinä lisäeuroina.

9. Eroon työajan seurannasta

Ongelma: Akateeminen vapaus on monelle yliopiston ydin. Pitkiäkin työpäiviä on monien Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneiden mielestä helppo jaksaa, kunhan omaan työhön on mahdollista vaikuttaa, työhyvinvointia tutkivat tietävät.
Moni pelkääkin, että yliopiston uudistukset lisäävät vahtimista ja kontrollia. Esimerkiksi vuodesta 2005 lähtien käytössä ollut yliopistojen uusi palkkausjärjestelmä on monien mielestä turhaa byrokratiaa. Monille työajan nykyistä tarkempi seuranta olisi viimeinen pisara.
”Tärkeää olisi akateemisen ilmapiirin arvostuksen palaaminen. Ei työajan seurantaa, tehdasmaista valvontaa, vaan luovuuden tukemista ja vapauden antamista”, eräs vastaajista kiteytti.

Ehdotus: Luovan työn tekoon ei työajan tarkka seuranta sovi. Nykyisellään yliopisto-opettajien kokonaistyöaika on 1_600 tuntia vuodessa. Vuonna 2006 Tilastokeskus tutki, että aika ylittyy kaikilla yliopistojen opettajaryhmillä reippaasti.
Koska yliopistolaisten ongelma ei siis suinkaan ole töistä luistaminen, työajan seurannasta voitaisiin saman tien luopua kokonaan.
Ja jos yliopistolla aletaan seurata työaikoja nykyistä tarkemmin, ylitöistä on tietenkin myös maksettava korvaukset rahana tai vapaapäivinä. Mitä järkeä seurannassa muuten olisi?

10. Opiskelijat osaksi yhteisöä

Ongelma: ”Parasta työssäni on opiskelijoiden kanssa työskentely ja heiltä usein saamani spontaani positiivinen palaute. On ihanaa tavata opinnoistaan innostuneita ihmisiä.”
Opiskelijat ovat valtaosalle yliopiston henkilökunnasta tärkeä voimavara, joillekin jopa työn ainoa ilon aihe.
Yli kolmasosa opetus- ja tutkimushenkilökunnastaon kuitenkin huomannut muutoksen: opiskelijat ovat muuttuneet entistä vaativimmiksi. He odottavat välittömiä vastauksia ja vaativat erityisjärjestelyjä hiihtolomareissujensa takia.
”Opiskelijat näkevät opetushenkilökunnan enemmän palveluhenkilökuntana kuin vielä 2000-luvun alussa”, eräs vastaaja kirjoitti.

Ehdotus: Omien oikeuksien tiedostaminen on hyvä asia, mutta opiskelijoidenkin on muistettava vastuunsa yhteisön jäseninä.
”Henkilökohtaiset kontaktit ovat muuttuneet sähköposteiksi. Sähköpostilla viestintä on vaativaa ja joskus kieleltään ala-arvoista”, eräs vastaaja valitteli.
”Joskus opiskelijat luulevat olevansa ainoita, joita pitää `palvella heti`, mieluiten vielä sähköpostilla. He eivät ollenkaan tajua, että laitoksilla voi olla 50 sähköpostia, jotka odottavat jatkokäsittelyä”, toinen harmitteli.
Opiskelija: jos vaadit itsellesi erityisjärjestelyjä, tee se edes kasvokkain.

Veera Luoma-aho ja Ninni Lehtniemi
kuvitus Tuomas Karppinen