06. helmikuuta 2009
Teksti:

Ylioppilaskirjoituksissa haisi pissa. Jumppasalin viereisissä pukukopeissa oli putkivaurio, ja valvovalla opettajalla sen ikäisille miehille hyvin tavanomainen inkontinenssiongelma. Pistävänmakea pissantuoksu sai aikaan migreenin tunteen vasemmalla ohimolla. Lindas gamla baddräkt. Lindas fucking gamla baddräkt som luktar pissa. Migreeni siirtyi sormenpäihin, se tuntui värisevänä ellotuksena käsivarressa ja kaulalla. Kuvaile Lapin ekosysteemiä. Sammaleet, porot, jänikset, pikkueläimet. Porot syövät pikkueläimiä. Mistä helvetistä voisin tietää, mitä porot syövät? Olen nähnyt sellaisen kerran Heinolan Teboilin takapihalla, mutta se ei silloin syönyt. Oletan siis, että pikkueläimiä.
    Tiesin, etten pääsisi helposti yliopistoon. Että elämä tulisi olemaan siitä lähtien vaikeampaa kuin koskaan aiemmin, ja ettei minulla ollut minkäänlaista taistelutahtoa.
    Siirtymäriitit, kuten kokeet ja testit, on tehty reippaille. Niille, jotka nähdessään ongelman ratkaisevat sen. Niille, jotka koulun maastojuoksutunnilla loikkivat ojien ja lätäköiden yli ja jotka selviävät jätetyksitulemisesta käymällä jumpassa. Jotka yliopistolla tentin reputettuaan kohauttavat hartioitaan ja lainaavat kirjat uudestaan. Sitkeille suomalaisille, joiden avulla kestettiin sota; jotka tekivät voikukanjuuresta kahvia ja hiihtivät vastatuuleen. Yhteiskunnan tukikudokselle.
    Elämä yhteisössä on rakennettu siten, että koetta seuraa toinen koe. Osa kokeista on yksinkertaisia testejä, kuten verikoe, ajokoe tai dementikon muistikoe. Osa on rituaaleja, jotka jo sinällään testaavat paineensietokykyä: ylioppilasjuhlat, lapsen hankkiminen ja ero. Etappien välillä kuuluu kompuroida, mutta lannistua ei saa. Kokeita ei ole tehty neroille tai perfektionisteille. Maailma on kestävien keskivertojen.
    Keskinkertaisuuden tyrannia vihloo sielua, mutta se myös vapauttaa. Virheiden tekeminen on sallittua, kunhan ei jää märehtimään asiaa. Murehdinnalle ei edes jää aikaa, sillä koko ajan liikutaan eteenpäin, etapista toiseen. Tärkeintä on liike, ei suunta. Elämä on tehty elettäväksi. Voittaja on se, joka jättää lubenterin gradun, ei se, joka ei jätä laudaturin gradua. Ministeri tulee siitä, joka harjaa hampaat reippaasti aamulla, vaikka Palestiinassa kuolee lapsia. Ja keskiverron ideaali on looginen: miksi pohdiskella kaiken mielekkyyttä tai suorittaa jokainen askel perikotaisin – elämä on rajallinen määrä aikaa. Kymmenen vuotta on kuin kymmenen sekuntia unta. Sen tajuaa vasta kun on herännyt.
    Siksi ylioppilaskirjoituksiin voi huoletta lukea, vaikka tulevaisuus on iso musta aukko. Gradu.doc kannattaa avata, vaikka se tuntuu rämpimiseltä aapasuossa. Riittää, että sen tekee.

Mademoiselle Vosges
Kirjoittaja ei koskaan kävele konditorian ohi.

Menin lukioon, joka oli lähimpänä ja johon pääsivät kaikki. Kolme vuotta myöhemmin, cum lauden paperit kourassani, ymmärsin olevani omalla paikallani Gaussin käyrän pulleimmalla kohdalla. Vailla kunnianhimoa, mielessä pelkkä jäsentymätön haave paremmasta tulevaisuudesta.
    Ensimmäisiin yliopiston pääsykokeisiini sain kyydin isältäni, sen jälkeen tein matkani itse. Niitä tuli aika paljon. Lohduttaen isäni sanoi, että ainahan voin jättää korkeakouluhaaveet, mennä ”oikeisiin töihin” ja harrastaa kulttuuria vapaa-ajalla. Niin kuin hänkin. Opetus oli selvä: meitä ei ole välttämättä tarkoitettu kapuamaan sosiaalisen nousun tikkaita toimihenkilöluokkaan.
    Mutta miksi kaikki eivät olisi maistereita? Opiskelu ja tutkiminen ei ole vaikeaa. Suomessa on tuhansittain itseoppineita sukututkijoita, jotka lukevat sujuvasti 1700-luvun ruotsilla laadittuja kirkonkirjoja ja notkuvat Kansallisarkistossa jäljittämässä ruotusotamiehiä. He järjestävät urheiluseuran kirjanpidon, istuvat työväenopiston kursseilla ja väittelevät nettifoorumeilla sotahistoriasta. Leikiten.
    Kynnys on arvostelun kohdalla. Vaikka kurssin aiheena olisi epäonnistuminen tentissä, sen tenttituloksia jännitettäisiin kynnet luuhun asti purtuina. Pelko on totinen, sillä kokeet antavat tai epäävät luvan. Jokainen koe on inssiajo elämän suuressa autokoulussa. Vertaus siirtymäriittiin ei ole tuulesta temmattu, rippikoulukin päättyy kokeeseen.
    Välillä itse kukin näkee painajaisunen, jossa on tehtävä ylioppilaskirjoitukset uudestaan. Uneksija on täysin valmistautumaton kokeeseen. Tilaisuus menee pieleen, konseptit lentelevät lattialle. Kokeen valvoja ei kiinnitä mitään huomiota kokelaaseen, joka yrittää tuskissaan huutaa: ”En halua tehdä tätä enää.”
    Koe on leikin loppu. Hauskimmatkin kinkerit päättyvät papin kuulusteluun. Opinnot ovat sujuneet loistavasti, kunnes tentti katkaisee ne. Opinhalu haihtuu kuin humala, joka on muuttunut krapulaksi. Yksinäinen ajatus saa turhaan etsiä ystäväänsä tyhjässä kallossa, kun luentomuistiinpanot pitäisi muuttaa kuuden pisteen esseevastauksiksi. Edessä vaaniva hylkytuomio lannistaa.
    Suomalaiset tietävät sanonnan kuusesta ja katajasta. Kannattaa tähdätä läpimenoon eikä täysiin pisteisiin. Kalle Päätalokin valmistui rakennusmestariksi vain rimaa hipoen, mutta kuoli silti professorina.

Ruzaccho
Kirjoittaja on kontulalainen baariteologi.