Kun Ylioppilaslehden nykyinen toimitus päätti tehdä Vallankumous-Ylkkärin uusintaversion, sain syyn lukea uudelleen hyllystäni löytyneen vuosikerran 1968. Silloin yliopistolaitosta alettiin uudistaa yliopistolaitosta tavalla, josta tänä päivänä käynnissä olevaan uudistukseen verrattuna on pakko käyttää hegeliläisittain ilmaisua teesistä antiteesiin.
Vuosikerrasta löysin oman kirjoitukseni, jonka otsikko oli ”Todellinen muutos alkamassa”. Käsittelin siinä valtiotieteellisen tiedekunnan yhden äänen enemmistöllä tekemää niin sanottua fifty-fifty -päätöstä. Tällä radikaalilla päätöksellä tarkoitettiin, että opiskelijat olisivat saaneet puolet tiedekunnan päätöksentekoelinten jäsenistä. Päätös tehtiin 27. marraskuuta 1968 – siis kaksi päivää Vanhan valtauksesta.
Demokratiavaatimukset etenivät nopein harppauksin. Jo helmikuussa 1969 opetusministeri Johannes Virolainen piti Hankenin vuosijuhlassa tunnetun puheensa. Siinä tuettiin opiskelijoiden esittämää vaatimusta ”mies ja ääni” -demokratian tuomisesta yliopistoihin.
Opetusministeri asetti Nummisen komitean, joka valmisteli tarvittavan lainsäädännön. Hallituksen lakiesitys annettiin eduskunnalle joulukuussa 1969.
Laki kaatui jarrutuskeskustelussa maaliskuussa 1970, kun eduskunta hajaantui uusiin vaaleihin.
Hallinnonuudistustaistelu yhdisti opiskelevan nuorison. Eduskuntatalon edessä oli jatkuvasti tuhansia opiskelijoita. Toimittajana raportoin aiheesta Ylioppilaslehteen viikoittain.
Ajan uudistustahto perustui demokratiakäsitykseen, jota pidettiin tieteellistä ja koko yhteiskunnallista toimintaa edistävänä. Silloin uskottiin, että kansanvalta, osallistuminen ja tasa-arvo ovat periaatteita, jotka johtavat vapaimpaan ja siten parhaimpaan kehitykseen.
Nyt tekeillä oleva yliopistouudistus on periaatteiltaan täysin päinvastainen. Se perustuu rahan kaikkivaltaan ja uskoon yritysjohtajien ylivoimaisesta tiedosta siitä, mikä on yliopistoille ja yliopistosivistykselle oikein. Opiskelijoilla tai yliopistoyhteisön muilla jäsenillä ei oleteta tätä tietoa olevan. Siksi ei tarvita demokraattista päätöksentekoakaan.
Hankkeen lähtölaukaus oli valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailaksen suostuminen johtamaan muutamista yritysjohtajista ja kolmesta silloisesta rehtorista koostuvaa työryhmää, jonka tehtäväksi muodostui yksityisen korkeakoulun perustaminen Suomeen. Siihen tarvittaisiin kolmen kokonaisen korkeakoulun yhdistäminen.
Työryhmä tiesi, että Espoon teknillistä korkeakoulua, Helsingin kauppakorkeakoulua ja Arabianrantaan kotiutunutta Taideteollista korkeakoulua ei voida liittää yhteen muutoin kuin suurella rahalla. Kukaan ei edes kysynyt, miksi nämä toimivat organisaatiot pitäisi liittää yhteen.
Sailaksen ryhmä teki mahtavan tarjouksen. Uusi ”huippuyliopisto”, sittemmin ”innovaatioyliopisto”, saisi 700 miljoonan euron pääoman, josta valtio maksaisi 500 miljoonaa. Rahat saataisiin osakkeiden myynnistä. Lisäksi kulutusmäärärahat kaksinkertaistettaisiin vuoteen 2012 mennessä.
Tuntui huimalta, kun valtiosihteerin muistiossa luvattiin jo ensi vuodeksi 42 miljoonaa lisää toimintarahaa, sitten 2010 tuplattaisiin lisäys 86 miljoonaan ja 2012 lisäys olisi vielä kaksinkertainen eli 171 lisämiljoonaa.
Näinhän ei tietenkään voinut tapahtua, mutta iso hanke saatiin käyntiin. Valtio antoi vuoden 2008 toisessa lisäbudjetissa säätiölle pääomaa 200 miljoonaa. Huippu- ja innovaationimitykset oli unohdettu, säätiöstä tuli Aalto-korkeakoulusäätiö.
Säätiön hallitukseen nimitettiin yliopistoyhteisön ulkopuolisia johtajia, puheenjohtajaksi Kone Oyj:n toimitusjohtaja Matti Alahuhta. Säätiön seitsemänjäseninen hallitus käyttää Aalto-korkeakoulun kaikkea valtaa.
Säätiö on vain osa tulevaa yliopistolain uudistusta. Laki on edelleen valmistelussa. Se tulee eduskuntaan keväällä, mutta sen pitäisi astua voimaan jo ensi kesänä.
Ollaan siis tultu teesistä antiteesiin. Kukaan vuoden 1968 opiskelijoista ei villeimmissä kuvitelmissaan olisi aavistanut, että kaikkien odottaman yliopistodemokratian sijaan siirrytäänkin rahan valtaan.
Tapio Rajavuori
Kuva Janne Kuisma
