28. marraskuuta 2008
Teksti:

Heitä oli hieman vähemmän kuin pirkanmaalaisia tai varsinaissuomalaisia nykyisin. Talvi- ja jatkosodan seurauksena yli 420 000 suomalaista jätti kotinsa, pakkaantui tavarajuniin ja pakeni lopullisesti länteen.
    Evakkoja, siirtoväkeä.
    Maansisäisiä pakolaisia, joihin törmää ympäri maailmaa: Irakissa, Kosovossa, Nepalissa, Sudanissa, Libanonissa, Palestiinassa…
    Israelilaistoimittaja Amira Hass asui 1990-luvulla palestiinalaispakolaisten leirillä Gazassa ja raportoi näkemästään kirjassa Drinking the Sea at Gaza. Hass kummasteli, kuinka kotinsa 1940-luvulla jättäneet pakolaiset osaavat yhä kertoa, kuka vanhassa kotikylässä asui kenenkin naapurissa.
    Luin Hassin kirjan ja kiukustuin. Totta helvetissä osaavat!
    Minäkin tiesin jo lapsena, keiden koulukavereideni isovanhemmat olivat kotoisin Johanneksesta, samasta karjalaispitäjästä kuin isäni suku.
    Silti vasta suututtuani Hassille tajusin olevani kolmannen polven maansisäinen pakolainen, Internally Displaced Person, kansainvälisen politiikan lyhenneslangissa IDP.
    Sodassa ryvettynyt Suomi joutui asuttamaan vajaa puoli miljoonaa evakkoa. Pakolaisleirejä ei pystytetty, vaan osa evakoista asutettiin pientiloille, osa kaupunkeihin.
    Isäni suku päätyi Varsinais-Suomeen.
    ”Mutten oikeasti ole varsinaissuomalainen, vaan hämäläiskarjalainen”, ilmoitan aina, kun keskustelu etenee maakuntaidentiteetteihin.
    Se hämmentää. Toisinaan epäilen itsekin, että yritän vain paeta varsinaissuomalaisen alkuperän herättämiä reaktioita.
    Meitä kolmannen polven siirtokarjalaisia on varovaisestikin arvioiden kymmeniätuhansia.
    Voiko todella kokea tulevansa paikasta, jota ei enää ole, jota ei missään tapauksessa haluaisi takaisin ja jossa on käynyt vain kerran?

Lina Munsterhjelm , 21, istuu kahvilassa Helsingin keskustassa.
    Vaihtoehtoisessa todellisuudessa voisin törmätä Munsterhjelmiin itäsuomalaisen suurkaupungin Viipurin sykkivässä yöelämässä.
    Munsterhjelmin mummi ja jo edesmennyt isoisä, vaija, ovat kotoisin Viipurin maalaiskunnasta.
    Karjalaismummi on Munsterhjelmille läheinen. Kun Munsterhjelm ei kesän jälkeen löytänyt asuntoa, hän muutti mummille asumaan. Yhdessä he leipovat jouluksi suvun perinteisiä lihapiirakoita, joita tarjotaan joulupöydässä lihaliemessä.
    Mummin kädet eivät enää kestä kaulimista.
    Munsterhjelm on asunut koko ikänsä Espoossa, mutta hän on käynyt Karjalassa kokonaista kahdeksan kertaa.
    ”Ensimmäisellä kerralla pääsin mukaan sillä ehdolla, että opettelen kirjoittamaan sukunimeni. Sen jälkeen sain passin.”
    Eräänä kesänä suku kasvatti Karjalassa perunoita.
    ”Mummin veli otti perunoita sinne mukaan ihan vitsillä. Pistimme perunat maahan Venäjän metsään, ja mummi kävi mullittamassa ne kesällä. Sitten ne haettiin vielä pois sieltä. Ei niitä ollut kuin yhdeksän.”
    Jopa Munsterhjelmin ylioppilaslakin vuorta koristavat Wiipurilaisen osakunnan värit.
    ”Se on kavereille ainainen hauskuuden aihe, että mitä noi on ja miksi sulla on ne.”
    Munsterhjelm kuuluu Wiipurilaiseen osakuntaan, mutta aika menee juuri nyt tehokkaasti biologian ja biokemistien ainejärjestön puheenjohtajana. Osakuntatoiminta on toistaiseksi jäänyt vähäiseksi. Hän on ehtinyt vierailla siellä vain pari kertaa.
    ”Suurin osa siellä on Lappeenrannasta tai Imatralta. Kaikki puhuivat että mie ja sie. Kun sanoin, että mä olen Lina ja mä tulen Espoosta, ne katsoivat vähän ihmetellen.”
    Munsterhjelmin isän suku on Hämeestä, mutta hän kokee olevansa hieman enemmän karjalainen kuin hämäläinen tai uusmaalainen.
    ”Jotkut kaverit ihmettelevät, että miten niin olet muka joku karjalainen. Vähän, että onko se nyt vain jostain vetäisty identiteetti. Kyllä mä itseni myös espoolaiseksi miellän, en mä sitä kiellä.”

Kesä 1994. Suomen raja on jäänyt taakse. Tie on käynyt kuoppaiseksi, ihmisiä laulattaa.
    Hei Karjalasta heilin minä löysin,
    vaivuin hurmahan iäisehen…

    Hoilotus päättyy hiljaisuuteen, kun edessä siintävät Viipurin katot.
    Bussilastillinen karjalaismummoja puhkeaa itkuun. Ryppyiset kädet hakevat käsilaukuista nenäliinoja.
    Papat pyörittelevät tax free -konjakkipullojen korkkeja, heidänkin silmäkulmissaan kiiltelee.
    Olen 15-vuotias ja sukulaisteni kanssa Johannes-seuran kotiseutumatkalla.
    ”Voi Viipur parka! Mitä hyö ovat siul tehneet! Vaik eihä se hein vika oo, heiätkii on tänne väkisin tuotu”, isotätini toistelee.
    Seuraan tunnekuohua pälyillen teiniangstisesti otsatukkani raoista. Olisin mieluummin kotona ihkaensimmäisen poikaystäväni luona.
    Keväällä 2007 Viipuri näyttää samalta, kun katson sitä Pietarin-junan ikkunasta.
    Täysin varoittamatta mummojen itku palaa mieleeni. Huomaan ajattelevani sodan runtelemaa nuoruutta ja rakkaita paikkoja, joihin ei ole paluuta.
    Johannesta, vehmasta saaristopitäjää Viipurinlahden rannalla, Koivistonniemen suojassa. Vuonna 1938 sen asukasluku oli 9 368. Jatkosodan jälkeen se lakkasi olemasta.
    Nykyään sen nimi on Sovjetski.
    Joudun nieleskelemään kyyneleitä. Ehkä konjakkipullosta olisi apua.
    Ehkä kodin menetyksen tunne voi siirtyä sukupolvien yli.
    Helsingin yliopiston antropologian professorin Karen Armstrongin mielestä tunnekuohussani ei ole mitään outoa.
    Karjala-kurssinsa alussa Armstrong kysyy aina, onko kellään opiskelijoista siirtokarjalaisjuuria. Käsiä nousee yleensä muutama.
    ”Kun olen kertonut Inkilän kylää koskevasta tapaustutkimuksestani, opiskelijat ovat toisinaan alkaneet itkeä. He tietävät tarinan: meidän piti luopua kodeistamme, meidän piti lähteä. Se on surullinen tarina.”

Ne jotka todella muistavat Karjalan, alkavat olla vähissä. Sukupolvemme Karjala on kerronnan Karjala. Olemme toisten muistojen varassa ja rakennamme identiteettimme haalistuville tarinoille.
    Muistojen Karjala on alkanut kantaa samankaltaisia merkityksiä kuin Lönnrotin ja kumppaneiden runojen Karjala, laulujen maa.
    Tutkijat kutsuvat nykyistä käsitystämme Karjalasta utopiaksi – ei-paikaksi.
    ”Palestiinalaispakolaisten tilanne on samankaltainen. Samalla logiikallahan sitä aina muistetaan ja muistellaan. Niillä, jotka ovat sodan takia joutuneet siirtymään paikasta toiseen, muistelemisen mekaniikka on aika samantyyppistä”, sanoo Outi Fingerroos , joka on tutkinut siirtokarjalaisten muistitietoa.
    Fingerroos työskentelee yliassistenttina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Hän puhuu tuhtia Turun murretta ja hänen isoäitinsä oli myös kotoisin Johanneksesta.
    Sotaa pakoon lähteneiden tilanne on erilainen kuin esimerkiksi Yhdysvaltoihin muuttaneilla siirtolaisilla, joista suurin osa lähti uuteen maahan tienaamaan rahaa.
    ”He saattavat kyllä käydä esi-isiensä maassa tai leikitellä ajatuksella paluusta, mutta eivät he enää etsi suvun asuinpaikkaa, eivätkä he koskaan palaa”, sanoo amerikkalaissyntyinen Armstrong.
    Tarinat, joita karjalaiset kertovat eteenpäin, liittyvät taakse jääneeseen kotiin. Outi Fingerroos ja Karen Armstrong antavat tarinoiden kestoaiheista samanlaiset luettelot: suhteet muihin ihmisiin, paikka, maisema, luonto, eläimet.
    Fingerroos tietää omasta kokemuksesta, että erityisesti paikan muisto voi siirtyä hyvin vahvana sukupolvelta toiselle.
    ”Kun kävin mummini kotipaikalla ensimmäisen kerran, tunnistin sen mummin kertomusten perusteella heti kun sinne pääsin.”
    Täsmää.
    Mummilani tuvan ainoana koristuksena oli haalistunut valokuva Riionsaaren-kodista. Minulle on kerrottu talosta, sen piharakennuksista, ympäröivistä saarista, kirkonkylään soutamisesta ja kelirikkoajoista koulun asuntolassa.
    Mummin ja papan seurustelusta, joka oli hankalaa ja salaista. Treffit piti sopia kirjoittamalla päivämäärä postikorttiin liimatun postimerkin alle.
    Kuulemani eläintarinat liittyvät eläimiin, joita ei ollut. Isotätini näki siilin ensi kertaa Kaarinassa ja juoksi pakoon ”hullua rottaa”, joka ei säikkynyt ihmistä.
    Kyykäärmeitä ei saaressa nähty koskaan. Sitten kesällä 1939 sellainen puri lehmää. Lehmä jouduttiin lopettamaan, ja käärme tapettiin.
    Mutta tämäkään ei ollut tavallinen käärme, vaan etiäinen, joka enteili sotaa, uskoi isotäti. Aikaa, jolloin mukaan otettavat tavarat piti pakata tunnissa ja jona Nobelin suku lähetti Ruotsista junalastillisen dynamiittia Johanneksen-huvilansa räjäyttämistä varten.

Evakkoidentiteetin tulevaisuus vaikuttaa synkältä. Parinkymmenen vuoden kuluessa Karjalassa syntyneet kuolevat pois ja jäljelle jäävät hapertuvat muistot.
    Tunnen muutamia, jotka ovat ihan huvikseen opetelleet tekemään vatruskoja ja riispiirakoita. Tanhuaminen, kyykkä ja kanteleensoitto eivät kiinnosta ketään.
    Näkyvimmät Karjala-aktiivit vaikuttavat höyrypäisiltä nationalisteilta, mikä ei houkuttele mukaan Karjala-toimintaan.
    Kolmikymppinen Outi Fingerroos on harvinaisuus: Turussa asuessaan hän toimi Johannes-seuran sihteerinä. Seuran uusista toimintamuodoista keskusteltiin jatkuvasti, koska nuorempi polvi ei enää kiinnostunut karjalaisesta yhdistystoiminnasta.
    ”Toiminta varmasti muuttuu jatkossa, ja niin kaiken pitää muuttuakin maailmassa. En ole koskaan ollut sellainen perinteiden vaalija, että väenvängällä täytyisi pitää juhlia tai järjestää piirakkakursseja. Jos tekijöitä ei ole, niin sitten niitä ei ole.”
    Karen Armstrongilla on lohdullisempi näkemys Karjalasta. Sitä ei enää ole missään, mutta samalla se on kaikkialla.
    Karjala virtaa nyky-Suomessa. Siitä on merkkejä joka puolella.
    20 vuotta Suomessa asuneena, mutta vieraasta kulttuurista tulevana Armstrong uskoo näkevänsä symbolit helpommin.
    Näin kävi esimerkiksi kerran raparperiostoksilla Tapiolan torilla. Armstrong kysyi myyjältä, mitä eroa on suurilla ja pienillä raparpereilla. Myyjä vastasi, että suuret ovat Karjalasta. Hänen naapurinsa oli tuonut taimen sieltä pikkupoikana.
    ”Myyjä vakuutti, että ne ovat parhaita raparpereja”, Armstrong muistelee.
    ”Suurin osa suomalaisista on unohtanut Karjalan. Mutta kun elementit osuvat kohdalleen ja hetki on oikea, ne joilla on karjalaisia juuria tietävät, että tämä on minun kulttuuriperintöni. Tähän minä kuulun.”
    Yksi tällainen merkki saattaa olla sukunimeni Lehtniemi, jonka puuttuva vokaali on osoitus nimen suomentaneen pappani kotiseutuhengestä. Kun esittäydyn, osa ihmisistä tavoittaa alkuperän:
    ”Mistä päin Karjalaa neiti tulee?”
    ”Oikeit ihmisii!”
    ”Osaat sie haastaa?”

Luvattu, saavuttamaton esi-isien maa. Shangri-La. Karjala on sitä, muttei kuitenkaan ole.
    Mielipidetiedustelujen mukaan harva elättelee paluuhaaveita. Viime vuosina tehdyissä kyselyissä noin kolmannes suomalaisista kannattaa ja noin puolet vastustaa Karjalan palautusta.
    Evakkojen rakentama rintamamiestaloalue ei ole Gaza. Karjalaisevakkojen kysymys ratkaistiin viipymättä ja maailman mittakaavassakin hyvin. Satunnaisesta ryssittelystä huolimatta karjalaiset olivat kiistatta suomalaisia. Heillä oli alusta asti oikeus kotiin ja työhön.
    ”He ovat kiinnittyneet uuteen paikkaan. Se on aivan eri juttu kuin jos asuisi teltta- tai parakkikylässä”, Fingerroos huomauttaa.
    Kylmän sodan päättymisen jälkeen tilanne on muuttunut. Nykyisin voi ylittää rajan esi-isien maahan.
    Mahdollisuus on lisännyt Karjalaan pyhiinvaellusulottuvuuden. Karjala on täällä. Sitä tuodaan rajan yli pistokas, taimi, desilitra ja muovipussillinen kerrallaan.
    Vanhoilta asuinsijoilta noudetaan kasvien pistokkaita ja taimia. Pihoilla peseydytään kaivovedellä ja sitä tuodaan Suomeen neljännen evakkopolven kastevedeksi.
    Isotätini arkulle siroteltiin hänen itsensä tarkoitusta varten tuomaa Riionsaaren rantahiekkaa, Lina Munsterhjelmin äidin kummitäti siunattiin mullalla, jonka mummi toi ruusun alta menetetyn kodin pihalta.
    Mutta voiko identiteettinsä rakentaa yhä myyttisemmäksi käyvään maakuntaan?
    Postmoderni maailma tarjoaa runsaasti identiteettejä, joihin samastua ja joiden edustajaksi julistautua. Identiteetin voi koota mieleisistään palasista, jotka ovat tarpeen mukaan vaihdettavissa.
    Sitä voi julistautua yhtä hyvin goottilolitaksi kuin Karjalan neidoksi.
    Tai molemmiksi yhtä aikaa.
    ”Karjalainen on se, joka tuntee itsensä sellaiseksi”, Outi Fingerroos sanoo.
    Hän itse määrittää itsensä varttikarjalaiseksi.
    ”Voin jollain karjalaisten kesäreissulla olla ihan sujuvasti karjalainen, mutten muuten en ole. Identiteetissä on liukumisen mahdollisuus.”
    Tunnen mahdollisuuksieni avautuvan.
    Ensi kerralla, kun juna pysähtyy Viipurin asemalla, heittäydyn kolmen vartin karjalaiseksi ja annan kyynelten virrata valtoimenaan. Enhän minä raukka niille mitään mahda.
    Kaikkihan tietävät, että karjalaiset ovat lapsen kaltaisia: aina yhtä lähellä naurua kuin itkua.

Ninni Lehtniemi
Kuva Mikael Pettersson