28. marraskuuta 2008
Teksti:

Siihen, että on opiskelija ja nuori, liittyy humalluttava tunne siitä, että kaikki on vielä mahdollista. Olkoonkin illuusio, se on silti totta. Tässä saattaa luennolla haukotella paraikaa tuleva nobelisti! Tai Applen toimitusjohtaja! Tai se, joka keksii lääkkeen levinneeseen haimasyöpään ja muuttaa sen jälkeen Kinshasaan ja ryhtyy jännityskirjailijaksi! Kaikkien haaveiden suhteen ei tarvitse olla ihan tosissaan, mutta hitto, se kaikki on silti mahdollista.
    Myös rakkaus kuiskii lupauksia tulevasta. Ilmassa on aavistus vääjäämättömästä: että se vielä tulee, säkenöi, pyörryttää ja vie mukanaan. Ja se tekee sen monta kertaa! Tulevaisuus on mahdollisuuksien hirmumyrsky: rakkauden hurrikaani ja seksin sykloni. Ei voi olla koskaan varma, koska katto irtoaa.
    Sitten tulee kolmekymppisyys ja valmistuminen, tai yleensä ainakin jompikumpi. Myrsky tyyntyy, matka on ohi; pitäisi olla jo jotakin, eikä ole mitään. Ainakaan mitään sellaista, mitä olisi voinut olla. Tulevaisuus on duunipaikan SodexHon riistakäristykseltä haiseva petos! Seuraavat neljäkymmentä vuotta herätys seitsemältä, töihin, virttyneenä takaisin, unta, herätys seitsemältä. Jos ei ole pakko suostua, en suostu.
    Sitoutumiskammosta puhutaan terapian kielellä ikään kuin se olisi sairaus. Kenties ennemmin voitaisiin valita juridinen lähestymistapa: sitoutumiskammo on oikeus. Tai jos katsotaan työelämän realiteetteja: sitoutumiskammo on velvollisuus. 2000-luvun ihannetyöntekijällä on laaja kielitaito, dynaaminen persoonallisuus ja ”zero baggage” – aina pitää olla valmis muuttamaan tai vaihtamaan työpaikkaa.
    Yhteiskunnan prekariaatille antamalla suorituslistalla komeilevat kaikki sitoutumiseen kuuluvat velvollisuudet – olla lojaali työnantajalle, maksaa veroja, ottaa lainaa ja kasvattaa lapsia. Sitoutuminen on kuitenkin yksipuolista, vastineeksi on turha odottaa turvattua työpaikkaa, tasaista korkotasoa, varmuutta kestävästä perheinstituutiosta tai edes omien lasten rakkaudesta.
    Sanotaan kuitenkin, että sitoutumiskammosta täytyisi parantua. Mennä terapeutille, maksaa sata euroa tunti ja ponnistella. Sitoutumispelkoja pitäisi työstää ja käsitellä. Mutta entä jos haluan käsitellä mieluummin viittäkymmentä tuntematonta penistä ja olla vapaa? Simuloida vapautta? Takertua suloiseen illuusioon, että kaikki on vielä mahdollista? Eihän vapaus ollut alkujaankaan totta, ei edes syntymän hetkellä. Eikä sellaista, mikä ei ole totta, voi kukaan pakottaa loppumaan.

Mademoiselle Vosges

****

Tapasimme netissä, joka poreili puhkeamaisillaan olevia it-kuplia. Sovimme treffit asuinpaikkojemme puoliväliin, joka tuohon maailmanaikaan oli Haukivuori-niminen pikkukunta Etelä-Savossa. Joimme rappusilla termoskahvit, katselimme miehiä polttamassa sohvaa Kyyveden rannalla ja keskustelimme Pet Shop Boys -elokuvasta It couldn`t happen here. Sitten aloimme seurustella. Tästä on kulunut yhdeksän vuotta.
    Kuluneiden vuosien aikana useimmat ystävämme ovat tavanneet jonkun, eronneet siitä paskasta, tavanneet uuden, menneet naimisiin, ostaneet ylihintaisia asuntoja ja saaneet lapsia. Eräs ilmiö on kiehtova: sinkut ovat käyneet vähiin. Pariskunnat synnyttävät ympärilleen pariskuntia.
    Seurustelu sisältää salaisuuden. Mikä pitää kahta yhdessä? Heidän välillään on kätkettyjä sidoksia, ja se on jännittävää sekä parin itsensä että ulkopuolisten silmissä. Kun kuuluisa laulaja käy kahvilla maineikkaan näyttelijän kanssa, lööpit kirkuvat suhdetta. Heillä on jotain, jonka me haluamme tietää. He seurustelevat!
    Tuntematon halutaan tunnistaa. Filosofi ja taiteilija, määritelkää minulle parisuhde. Asiasta on laadittu tuhansia kuutiokilometrejä kirjallisuutta. Vaikeasti tulkittava tunne alkaa vaatia omaa teologiaansa. Sanat rakkaus ja kiintymys saavat sisältöjä, jotka ennen pitkää muuttuvat kurkkua kuristavan tiukoiksi normeiksi: seksuaaliseksi uskollisuudeksi, täydelliseksi samanmielisyydeksi, suhteen jatkuvaksi työstämiseksi.
    Eikä kukaan elä aina normien mukaan.
    Moni pystyy silmää räpäyttämättä ostamaan auton ja asunnon. Voi aloittaa opinnot, perustaa yrityksen, ostaa lemmikin. Jäädä nalkkiin kymmeneksi vuodeksi asiansa kanssa, muttei uskaltaa kutsua ihmistä kotiinsa. Kenties yritykset selittää suhteen olemusta tekevät siitä pelottavan. Naistenlehtien määritelmät yhteiselolle saavat sen näyttämään stalinistiselta gulagilta. Kuka sellaiseen sitoutuisi vuosiksi?
    Helsingissä on kallista. Siksi monet suosivat kimppa-asumista. Parisuhteesta katsottuna se on äärettömän kummallista. Jos voi jakaa vuokran, keittiön ja vessan, voi saman tien jakaa myös vuoteen, saunavuoron ja jokusen punkkupullon silloin tällöin. Aamukahville voi rämpiä alasti; se ei ole niin kiusallista puolison kuin kämppäkaverin katsellessa.
    Kun sitoutumista unohtaa ajatella sitoutumisena, se lakkaa ahdistamasta. Ihmissuhteet ovat kestävämpiä kuin luullaan. Niistä ei tarvitse tehdä työleiriä.

Ruzaccho