28. marraskuuta 2008
Teksti:

”Osallistutaan yliopistolain ja yliopistojen rahoitusmallin valmisteluun.”
    Näinkin rohkeasti Suomen ylioppilaskuntien liiton eli SYL:n liittokokous linjasi ensi vuoden toimintaansa.
    Opiskelijaliikkeen palava keihäänkärki kokoontui marraskuun lopulla Espoon Korpilammelle linjaamaan tavoitteitaan ja tulevaisuuttaan. Suunnitelmat siitä, kuinka opiskelijaliike vaikuttaisi keväällä eduskuntakäsittelyyn tulevaan uuteen ylioppilaslakiin, mahtuivat yhteen toimintasuunnitelman lauseeseen.
    SYL:llä on toki myös poliittinen linjapaperi, mutta se on tehty vuonna 2006. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus miettiä, kuinka juuri tänä keväänä toimitaan. Kuinka suojellaan yliopistojen autonomiaa, kuinka maksutonta koulutusta, entä miten toimia yliopistojen hallinnon opiskelijaedustuksen säilymisen puolesta?
    Näiden kysymysten sijaan liittokokouksessa keskityttiin perinteiseen tapaan tunteita kuumentaviin henkilövalintoihin ja tuntikausia kestäneisiin puheenjohtaja- ja hallitustyrkkyjen haastatteluihin.

Viime vuosina raskaaseen haastattelurumbaan ei ole ollut tungosta. Hallituksen ulkopuolelle on lopulta jäänyt korkeintaan pari yrittäjää.
    Hakijoiden vähäisyys ei ole ihme, sillä haastatteluissa onnistumisella ei ole ollut suurta merkitystä. Todellisuudessa niin puheenjohtaja kuin hallituksen jäsenet valitaan eri ryhmien välisissä yöllisissä neuvotteluissa. Aamulla krapulaiset kokousedustajat saavat eteensä listan, jonka mukaan äänestää.

Tälläkin tavalla hallitukseen on toki saatu ihan mukavia ihmisiä. Jotenkin sitä kuitenkin toivoisi, että Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajaksi voisi päästä olemalla visionäärinen, rohkea ja innostava – ei taitavien neuvottelijoiden ansioista.
    Liittokokous olikin etupäässä masentava kokemus. Kun seuraa vierestä, kun lahjakkaat nuoret apinoivat toimintatapansa Etykin ajoilta, voiko ihminen tehdä muuta kuin tuijottaa eteensä ja vaipua synkkyyteen? Paikkakin on pysynyt samana, jossa harmaapukuiset herrat rakensivat suomalaista konsensuspolitiikkaa 1970-luvun lopulla.
    Metsän keskelle hylättyä ruotsinlaivaa muistuttavassa espoolaishotellissa Korpilammen hengen haistaa nykyään vain aamutuimaan. Se tuo etäisesti mieleen eilisiltaisen makean omenasiiderin.

Liittokokouksen toisen päivän aamuna puheenjohtajaäänestyksen piti olla selvä peli. Neuvottelut oli käyty, voimasuhteet laskettu.
    Olin itsekin vakuuttunut, ettei Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajaksi valittaisi kriittistä älykköä taideyliopistosta – mitä opetusministeriön virkamiehetkin sellaisesta ajattelisivat?
    Äänestys päätyi kuitenkin tulokseen, joka löi kokousedustajat ällikällä. Sovitut diilit olivat hajonneet, ihmiset äänestäneet mielensä mukaan.
    Tunnelma oli häkeltynyt ja iloinen.
    Kyse on tietenkin vain pienestä murtumasta jämähtäneissä toimintatavoissa. Mutta ehkä sen saa paikalla olleet innostumaan siitä yllättävästä havainnosta, että asiat on aina mahdollista tehdä toisin.

Veera Luoma-Aho