17. lokakuuta 2008
Teksti:

Jos Suomen sarjakuvaosaaminen merkittäisiin kartalle, hehkuisi Helsingin Kalliossa suuri punainen piste.
    Vaatimattomassa talossa Kolmannella linjalla sijaitsee maatasossa Suomen sarjakuvaseura, sen pitämä Sarjakuvakeskus, galleria ja sarjiksiin erikoistunut kauppa.
    Talon kellarissa majailee kahdentoista sarjakuvantekijän Kutikuti-yhteisö. Tilan takimmaisesta nurkasta löytyy Amanda Vähämäen työpiste.
    ”Tässä tämä nyt on. Ei mitään erikoista”, hän esittelee papereiden ja sälän täyttämän työpöytänsä.

Vähämäen tie osaksi kalliolaista sarjakuvayhteisöä on ollut vaiheikas. Vuosituhannen alussa tamperelainen tutkijavanhempien tytär lähti opiskelemaan Italian Bolognaan.
    Vähämäki kirjautui yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa mutta huomasi pian, että kaupungin kuvataideakatemia kiinnosti enemmän.
    ”Silloin en tiennyt, että melkein kaikki italialaiset sarjakuvapiirtäjät ovat tekemissä Bolognan kanssa”, Vähämäki kertoo.
    Bolognassa Vähämäki löysi jo lapsena syttyneen mutta lukioaikoina kadonneen innostuksensa sarjakuvaan. Hänestä tuli osa italialaista Canicola-sarjakuvakollektiivia.
    Vähämäen ensimmäiset sarjakuvat julkaistiin italiaksi ja englanniksi. Vuonna 2005 hän voitti Luzernin arvostetun Fumetto-sarjakuvafestivaalin kansainvälisen kilpailun.
    Voittoa seurasi ensimmäinen kunnollinen esikoisteos, Campo di babà, joka julkaistiin suomeksi nimellä Pullapelto. Se on lyijykynällä piirretty, unta ja todellisuutta sotkeva teos, joka on käännetty myös ranskaksi, ruotsiksi ja serbiaksi.
    Pullapelto on esimerkki suomalaisen nykysarjakuvan kansainvälisyydestä. Laadukas suomalainen sarjakuva on maailmalla ilmiö.
    Sarjakuvan vienti vetää niin hyvin, että Vähämäki päätti palata Italiasta takaisin kotimaahansa pari vuotta sitten.

”Italiassa on hankalaa olla taiteilija. Siksi monet sarjakuvapiirtäjät ovat lähteneet maasta. Siellä ei ole mitään apurahajärjestelmää, eikä sarjakuvista ja kuvituksista makseta. Suomessa on enemmän mahdollisuuksia”, Vähämäki vertaa.
    Häneltä on juuri ilmestynyt toinen suomenkielinen albumi Äitienpäivä. Se on tarina kahdesta kaveruksesta, jotka pakenevat ahdistavaa lapsuutta pienessä saaressa aikamatkailulla.
    ”Halusin tehdä jotain henkilöillä, jotka olin keksinyt jo teini-ikäisenä”, Vähämäki kertoo.
    ”Kun olin lapsi, kirjoitin keksittyjä päiväkirjoja ihmisistä. Äitienpäivän hahmoista on olemassa päiväkirjat, joissa ne myös asuvat saarella ja uiskentelevat.”
    Äitienpäivän piti alun perin ilmestyä kanadalaisessa, nuoria sarjakuvantekijöitä esittelevässä antologiassa. Aikataulut venyivät niin, että lopulta teoksen julkaisi kotimainen Huuda huuda -kustantamo, joka myös majailee samassa kalliolaisessa sarjakuvakeskittymässä.
    ”Se oli ehkä hirvein tekoprosessi, mikä mulla on ollut. Meni aikaa, käsi puutui ja musta tuntui, ettei se tule koskaan valmiiksi. Päätin vielä värittää sen puuväreillä, mikä on todella hidasta.”
    Miksi haluat ilmaista itseäsi juuri sarjakuvalla?
    ”Sitä minäkin juuri eilen mietin. Siitä ei saa rahaa, ketään ei kiinnosta. Se on hidasta ja pitkäpiimäistä”, sivutyönä italiankielisiä haastattelunauhoja litteroiva Vähämäki nauraa.
    ”Tai ehkä juuri niistä syistä. Pitää olla vaikeaa.”

Matti Markkola

Kuka?

Amanda Vähämäki, 27
Asuu Kalliossa.
Yöpöydällä ristikkolehti.
Vuonna 2018: ”Istun saunassa.”