03. lokakuuta 2008
Teksti:

Pohjalainen kuvataiteilija Vilho Lampi mössää kaalinpäitä Kansallisteatterin isolla näyttämöllä näytelmässä Jumala on kauneus.
    Valkokankaalla Kautokeinon kapinassa saamelaisnainen haluaa saada poromiehensä kuriin.
    Maria Peuran romaanissa Vedenaliset nuorelle naiselle tapahtuu muodonmuutoksia.
    Mikä näiden tarinoiden kirjoittajia – Paavo Rintalaa, Kristian Smedsiä, Nils Gaupia ja Peuraa – yhdistää?
    Ainakin 1800-luvulla elänyt Lars Levi Laestadius./
    Lestadiolaisuudesta ammentavia kirjoittajia on paljon. Myös viimeaikaisissa kirjoituskilpailuissa lestadiolaiset ovat vaikuttaneet taidoillaan.
    Miksi Laestadius inspiroi?
    Uskonnon ja kirjallisuuden yhteyksiä tutkinut Markku Ihonen näkee lestadiolaisyhteisössä piirteitä, jotka kehittävät kaunokirjallisuuden kirjoittamisessa tarvittavia kykyjä.
    ”Lestadiolaisissa kodeissa luetaan paljon, mikä kehittää ajattelua ja antaa pohjaa kirjoittamiselle. Liikkeen suhde kaunokirjallisuuteen ja sen kirjoittamiseen on kuitenkin ristiriitainen. Periaatteessa pitäisi lukea Jumalan sanaa eikä maallista kirjallisuutta.”
    Ihosen mukaan kirjailijalle on elintärkeää oppia tulkitsemaan ihmisten käytöksen pinnanalaisia viestejä.
    ”Kontrolloiduissa yhteisöissä ihmiset tulevat herkiksi sosiaalisten tilanteiden lukijoiksi. Kun joku esimerkiksi seuroissa käyttää poikkeavaa sanajärjestystä, niin porukka sähköistyy hetkessä, ja alkaa miettiä, mikä viesti eleellä on. Pienetkin erot huomioidaan.”
    Ihosesta myös ulkopuolisuus sosiaalisissa tilanteissa luo sopivaa maaperää kirjoittajalle: se antaa mahdollisuuden ”viistoon katseeseen”.
    Lestadiolaistaustaiselle ihmiselle kirjailijaksi ryhtyminen vaatii useimmiten rajua identiteettityötä.
    Kirjailijan ura johtaa yleensä yhteisön ulkopuolelle joutumiseen, kuten kävi jo edesmenneelle Annikki Kariniemelle ja on käynyt oululaiselle Anna-Maija Ylimaulalle.

Kriitikko ja runoilija Olavi Jamaa ei kiinnosta niinkään yhteisön vaikutus kirjoittamiseen. Hänestä merkittävämpi rooli on pohjoisen hengellisellä voimaliikkeellä, joka saa voimansa esikristillisyydestä ja kansanuskosta.
    Jama pitää tällä hetkellä tärkeimpänä nuorena lestadiolaisvaikutteisena kirjailijana epäsovinnaisesti ylihuomisen yleisölle kirjoittavaa pellolaissyntyistä Maria Peuraa, joka ei kuitenkaan ole taustaltaan lestadiolainen.
    ”Laestadiuksen suuri merkitys alueen kirjailijoille johtuu siitä, että hänen vaikutuksensa pohjoisessa oli hengellistä, ei teologista. Hänen perintönsä antaa syvän filosofisen pohjan ja rohkeuden”, Jama sanoo.

”Pohjoisen eksistentialismin taso vetää vertoja eurooppalaiselle eksistentialismille. Siinä mennään olemassaolon rajoille.”
    Laestadiuksesta oli parempi elää huorien ja varkaitten keskellä kuin valehdella olevansa Jumalan lapsi. Hänen ihmiskuvansa oli hurja, kuten hyvillä kirjailijoilla Jaman mukaan tuppaa olemaan.
    ”Eksistentialismi on Antti Hyryllä ja Timo K. Mukalla yhtä rajua, vaikka he kuvaavat sitä eri tavoin. Kirjallisuuden tehtävä on rikkoa rajoja.”
    Se, onko kirjailijan suvussa lestadiolaisuutta, ei Jaman mielestä ole oleellista.
    ”Luova ihminen näkee Laestadiuksen henkisen perinnön, jossa pyritään kaiken teeskentelyn ja pilalle menneen hävittämiseen.”
    Laestadius oli kylähullu, jollainen Jaman mukaan nykyään suljettaisiin lestadiolaisen yhteisön ulkopuolelle.
    ”Samalla tavalla merkittävä kirjallisuus tuntuu rikokselta, koska sitä yleisöä, jolle teos tehdään, ei vielä ole olemassa.”

Bengt Pohjanen
    s. 1944

Tarinoiden saarnamies

”Pyhärukkuukset (Pyhärukoukset) tekivät minusta kirjailijan. Lars Levin huikea lyyrinen kieli ja raaka puhetyyli virittivät kielikorvani.
    Rukkuusten päätyttyä alkoivatkin toisenlaiset ”seurat”: tarinat, tarinoiden tarinat, sotajutut, salakuljetustarinat. Aloin jo pienenä kertomaan niitä muille.
    Lestadiolaisuudesta löytyy filosofiaa, psykologiaa, mytologiaa, kansanuskoa, tarinaa, laulua, hurjuutta, vaikka mitä.
    Rakastan liikettä, vaikka en ole mukana siinä. Olen kovan sisäisen taistelun kautta päässyt siitä vapaaksi, ja sitä tietä jollakin lailla takaisin sen upeille lähteille.”

Riikka Pelo
    s. 1972

Mummon perintö antoi luvan kirjoittaa

”Vastustelin lestadiolaisuudesta kirjoittamista viimeiseen asti. Koin sen raskaana asiana enkä halunnut tulla sen kautta esiin.
    Molemmat vanhempani ovat lestadiolaisesta kodista, mutta ovat jättäneet liikkeen. Liike oli minulle suvun kautta läsnä lapsuudessani.
    Romaanissani Taivaankantaja menin päähenkilö-tytön kielessä oman kieleni juurille, ja ne löytyivät paljolti lestadiolaisten Siionin lauluista. Tytön kontrolloimattomalle sisäiselle maailmalle loin vastavoimaksi uskovaisen yhteisön tiukat normit.
    Perin mummoltani kirjaston, jossa on runsaasti hengellistä kirjallisuutta, virsiä ja saarnoja. Niiden myötä sain ikään kuin luvan kirjoittaa lestadiolaisuudesta.”

Maria Säkö
Kuva Oiva Eskola