Kun julkisuuden henkilöiltä kysytään haastattelussa mitä onni on, vastaus kuuluu yleensä, että onni muodostuu pienistä asioista. En tiedä onko kyseessä suomalainen kursailukulttuuri, yleinen vaatimattomuus vai vilpitön usko siihen, että depressio kyllä lakoaa kun huomaa miten ihanan raikas syysilma tänään, kupissa vastajauhettujen kahvipapujen aito tuoksu ja naapurin Rekun kakatkin korjattu rappukäytävästä pieteetillä. Olen joka tapauksessa eri mieltä.
Kun suuret asiat ovat pielessä, kaikki on pielessä. Sairaus, yksinäisyys tai särkynyt sydän eivät parane nuuhkimalla tuoretta basilikaa tai lukemalla askartelublogeja. Kun Saatana saapuu päähän, se jää sinne kylpylälomalle. Pieniä asioita se ampuu laillisella käsiaseella silmien väliin.
Koska onnellisuudesta edes tuli tärkeää? Sodan sukupolvi halusi elämältä talon, työtä, lapsia ja yhteiskuntarauhaa. Me haluamme vain ”olla onnellisia”. Onnellisuus on ihmisenä onnistumisen omituinen mittari, elämä-nimisen suorituksen mystinen päämäärä. Mikäli onnellisuusprojekti ei onnistu, on tietenkin mahdollista ilmoittautua masentuneeksi.
Masennusta hoidetaan lääkkeillä ja hyvässä lykyssä terapialla, kunnes potilas on terve ja valmis tavoittelemaan taas onnellisuutta. Emotionaalisten ääripäiden välissä asuva marraskuista semivitutusta poteva enemmistö voi keskittyä lähinnä olemaan hiljaa ja yrittämään enemmän. Onneksi edes Facebookissa voi revitellä: Isto-Giselle Rekkuvaara is CRAZY IN LOVE!!!
Yhdysvallat on onnellisuusfasismin alkukoti. Yhdysvallat on myös ainoa maa, jossa onnellisuusdoktriini on ajateltu loppuun asti. Customer comes first, eivätkä asiakkaat jaksa katsella happamia sarkasmimörköjä. Vaikka maailman jokainen pankki kaatuisi ja Manhattan peittyisi nousuveteen, amerikkalainen hymyilee ja alkaa alusta uudisraivaajan vimmalla. Amerikkalaisille onnellisuus ei ole kertaprojekti vaan jatkuva tuotantoprosessi: se ei aina tunnu kivalta mutta siitä ei pidä välittää.
Kirjailija Gustave Flaubert lausui joskus, että onnellisuuden kolme edellytystä ovat tyhmyys, itsekkyys ja hyvä terveys. Yksilöterapian, kehonmuokkauksen ja tositeeveen aikakausi kannustaa vaalimaan kaikkia kolmea. Ja silti – onnellisuus katoaa aina, pakottaen riuhtomaan lisää aikuisbalettia ja chilikaakaota. Väliajalla psyyke käy vitutuksella: sen voimalla opiskellaan maisteriksi, maksetaan veroja ja avataan silmät aamuisin. Vitutuksen vahvistavasta voimasta kertoo sekin, että lähimmäksi onnea vievät lopulta ne asiat, jotka vituttavat kaikkein eniten: rakkaus, epävarma tulevaisuus ja vaikeaselkoiset kirjat.
Mademoiselle Vosges
Kirjoittaja ei koskaan kävele konditorian ohi.
* * *
Kirjoittaakseen onnesta kirjoittajan täytyy kastaa kynänsä musteeseen. Myös vertauskuvallisesti. Ymmärrämme, että kynä on nahkainen ja mustepullonkin suulla on karvoitusta. Kertomus onnesta ei ole täydellinen ilman alhaisia viettitoimintojamme. Onni on muisto aistimuksesta.
Ennen kuin aloimme huolehtia onnellisuudestamme, kaikki aika meni rakentamiseen. Piti perustaa sellutehtaita ja porata reikä Vantaalta Päijänteeseen. Sama toistui globaalisti. ”Kommunismi on yhtä kuin neuvostovalta ja koko maan sähköistäminen”, sanoi itse Lenin. Edistysuskon kauneus oli siinä ajatuksessa, että vaikka olemmekin kurjia ja kipeitä, saavat lapsemme sentään periä valmiin paratiisin, jossa olla onnellisia.
Miten kävi? Gösta Sundqvist puki ajan hengen sanoiksi Leevi & the Leavingsin kappaleessa Onnelliset jo vuonna 1981: ”Vaimo, älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on”. Hyvinvointivaltion projekti oli vielä kesken, mutta maaliviiva häämötti jo. Ironia oli profeetallista.
Kun höristelemme korviamme, kuulemme, miten ihmiset rasvaavat köyttä uusmaalaisen pientalomeren pastelli-idyllissä. Ennemmin tai myöhemmin haetaan ullakolta isovaarin pertuska ja seivästetään siihen lanko, lapset ja koira. Ja lehdistö ihmettelee, miksi ”hyvässä perheessä” noin tapahtui. Hehän olivat onnellisia. Heillä oli uusi Volvokin.
Naistenlehtien sivuilla iskelmätähdet julistavat pakko-onnellisuuden lakia. He kertovat vastikään löytämästään onnesta uuden rakkauden, virsilevyn ja kesävauvan kanssa. Enää onni ei olekaan työpaikka, vesijohto ja ilmainen koulutus. Se tekee meistä kaikista onnettomia – ikään kuin onni olisi jokin ulkopuolinen, jonka saadakseen pitää käydä läpi initiaatio.
On unohdettu Aapelin tekemä havainto.
Simo Puupponen, Aapeli, oli pakinoitsija aikana, jolloin lehdistössä oli vielä ammatikseen kirjoittavia humoristeja. Hän kirjoitti vuonna 1947 Onnen pipanoita -nimisen pakinan, jossa hän eritteli onnellisuutta jakamalla sen kahteen alalajiin: pötköiksi ja pipanoiksi. Itse Aapeli tunnusti uskovansa jälkimmäiseen. Onni ei ole sähkövatkain tai laajakaista joka taloudessa. Onnea ovat hetket, jollaisia elämän varrelle osuu vain pala kerrallaan. Enempää ei tipu.
Onnelliset hetket yllättävät. On oltava valmis riisumaan housut, kun sitä eniten tarvitaan.
Ruzaccho
Kirjoittaja on kontulalainen baariteologi.
sa.tuut.liian.kovaa(at)gmail.com
