02. toukokuuta 2008
Teksti:

On tiistaiaamupäivä ja Kampin palvelukeskuksen kahvilasta kuuluu voimakasta laulua. Kun tienoon valot kaikki Jo silmänsä sulkee, Hän pyhäpuvussansa hiipi kirkkoon hiljaiseen. Ja yöhön kesäiseen…
    Kolmisenkymmentä harmaapäistä eläkeläistä istuu sanoitusvihkot kädessä ja laulaa Vanhaa holvikirkkoa. Kaikkia harras laulu ei kiinnosta – salin perällä kymmenkunta vanhusta antaa biljardipalloille kyytiä muutaman katsojan seuratessa pelitapahtumia sivusta.
    Useimmille palloihin osuminen on tärkeämpää kuin se, menevätkö ne pusseihin sääntöjen määräämässä järjestyksessä.
    Tunnelma on raukea, kenelläkään ei tunnu olevan kiire.
    Jos unohtaa kahvilasta kaikuvan kuorolaulun ja kävijöiden korkean iän, palvelukeskus tuo mieleen nuorisotalon. Terveyskeskuksen aulaa muistuttavassa tiloissa touhuavilla harmaahapsilla ei tosin ole edessä läksyjen lukua tai nalkutusta siivoamatta jääneestä huoneesta.
    Eläkkeellä voi maleksia rauhassa.

Keskuksen pääovien vieressä oleva pieni kahvila on täynnä keskenään juttelevia eläkeläisiä.
    50 sentin hintaiset kahvikupit kannetaan asiakkaille pöytään.
     Matti Rajaniemi istuu kahvilla ja katsoo ulos ikkunasta. Hänen edessään on piripintaan kaadettu kuppi mustaa sumppia ja korillinen sievästi aseteltuja keksejä. Suolaisia ja makeita.
    Rajamäki hörppii mukistaan. Tällaista on olla eläkkeellä. Eikä Rajaniemi valita.
    ”Jos olen metrossa, kaupassa tai vaikkapa liukuportaissa, niin annan ihmisten mennä ohitseni, koska minulla ei ole mihinkään kiire”, hän sanoo.
    Rajamäki, 59, työskenteli it-alan yrityksessä yli 30 vuotta. Kolme vuotta sitten hän jäi varhaistetulle työeläkkeelle.
    ”Minulla oli mahdollisuus lähteä, joten tartuin siihen. Nyt satsaan elämänlaatuun.”
    Rajamäki on Kampin palvelukeskuksen kanta-asiakkaita. Hän käy Helsingin kaupungin sosiaaliviraston pyörittämässä keskuksessa monta kertaa viikossa.
    Ensi kertaa Rajamäki kävi keskuksessa vuosi sitten tullessaan kuuntelemaan terveysasioita käsittelevää luentoa. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän keksi keskustassa lorviessaan, että siellä voisi pistäytyä toistamiseen – kun kerran oli luppo aikaa.
    ”Sitten istuskelin tuossa aulassa, ja entuudestaan tuntematon mies tuli kysymään, kiinnostaisiko pelata biljardia.”
    Siitä se sitten lähti. Enää Rajaniemi ei istu päivisin kotona kirja kourassa odottamassa vaimoa ja kahta lasta kotiin. Palvelukeskuksen jengissä hän kuulu nuorisosiipeen.
    ”Mutta minähän en ole millään tavalla ikärasisti, eli tulen toimeen näiden ihmisten kanssa.”

Kamppi ja Helsingin kymmenen muuta vastaavaa palveluskeskusta perustettiin houkuttelemaan eläkeläisiä ulos kodeistaan. Keskuksen johtaja Riitta Kauppila kertoo, että päivässä käy noin 2 000 asiakasta.
    Naapurikaupunkien ikäihmisillä ei ole stadilaismummojen ja -vaarien nurkkaan asiaa.
    ”Henkilökunta tarkistaa satunnaisesti sisään tulijan kotipaikkakunnan palvelukeskuksen asiakaskortista, sillä espoolaiset ja vantaalaiset eivät ole tervetulleita kuluttamaan helsinkiläisten verorahoilla kustannettuja palveluita”, Kauppila sanoo. Monet asiakkaista tulevat tänne yksinäisyyden vuoksi.
    Rajaniemi sanoo, ettei hän ole yksinäinen. Hän käy keskuksessa ihan ajankuluksi.
    ”Ihmiset täällä ovat ihan mukavia. Tästä on myös lyhyt matka joka paikkaan.”

Kun Rajaniemi on juonut kahvinsa, hän lähtee kohti atk-tilaa. Työhistoriansa vuoksi hän on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, ja auttaa keskuksen asiakkaita mahdollisissa tietokoneongelmissa.
    Niitä kuulemma riittää.
    ”Hiiren käyttäminen on usein vaikeaa, koska nuolta ei välttämättä löydetä monitorilta. Jos jotakin pitää klikata kahdesti, niin hiirennappia saatetaan painaa kaksitoista kertaa. Sitten koko ruutu on täynnä ikkunoita”, hän kuvailee.
    Rajaniemi käy tietokoneella lukemassa verkkolehtiä. Viikoittain hän myös laatii kirjoituksia keskustelupalstoille tai yleisönosastoille. Erityisesti liikenteeseen liittyvät asiat herättävät kirjoitushalut. Viimeksi hän on julkaissut ajatuksiaan tanskalaisten päätöksestä rukata nopeusrajoituksiaan.
    ”He luulevat muutosten vähentävän onnettomuuksia, mutta minä olen eri mieltä.”
    Rajaniemi näppäilee itsensä iltapäiväpäivälehden sivuille, mutta pitää tällä kertaa näppinsä kurissa keskustelupalstoilla.

Tärkein ajanviete Rajamäelle on palvelukeskuksessa biljardi. Pöytien äärelle kokoontuvat päivästä ja viikosta toiseen samat kasvot.
    Jos jotakuta porukasta ei näy pariin viikkoon, muut alkavat miettiä ääneen, onko hän sairastunut.
    Tai kuollut.
    Pelimenestyksestään Rajamäki ei ota stressiä.
    ”Muutamat yrittävät pelata niin sanotusti tosissaan, mutta ei se minulta ole pois. Pelatessa tulee myös juteltua kaikenlaista.”
    Rajaniemen mielestä keskuksessa on muutenkin helppo heittäytyä vieraiden juttusille, koska vanhoista meriiteistä ei tehdä enää numeroa.
    ”Titteleillä ei ole merkitystä muualla kuin työelämässä. Ei tässä vaiheessa elämää enää tarvitse päteä.”
    Juhlapäivinä kävijöiden henkilöhistoria kuitenkin korostuu.
    ”Jos joillakin on mitaleja, niin he laittavat ne kaikki puvuntakkiinsa kiinni, kun tulevat tänne”, Rajaniemi nauraa.
    Muihin voi hakea kontaktia myös lukuisten harrastusmahdollisuuksien kautta: on voimistelua, tikkakerhoa, käsitöitä ja shakkia. Tiistaisin tanssitaan levyjen tahdissa ja perjantaisin eläkeläisiä tanssittaa live-bändi. Silloin lattialla pyörähdellään kauluspaidat päällä.
    Rajamäkeä ei tanssilattialla nähdä.
    ”En ole koskaan pitänyt tanssimisesta.”

Tiistai on ehtinyt iltapäivän puolelle.
    Rajamäki on lukenut lehtikiintiönsä täyteen ja istuu puheensorinan täyttämässä aulassa. Puolenpäivän jälkeen palvelukeskuksessa on jo niin paljon kävijöitä, että aulasta ei tahdo löytää istumapaikkaa.
    Tunnin tai kahden kuluttua Rajamäki lähtee kotiinsa Mellunmäkeen.
    Koska ulkona paistaa yhä aurinko ja lämpömittari näyttää neljäätoista, hän aikoo kävellä Kaisaniemeen. Ehkä Hakaniemen metroasemalle asti.
    Aikaahan on.
    ”Vielä kannattaa kävellä, kun se omin avuin onnistuu.”

Tuomas Kokko
Kuvat Timo Wright